"Kuinka monelta olenkaan saanut vastaanottaa säälin ja osanoton ilmauksia sairauteni aikana.
Mutta miten on, eikö elämäni ole vasta tämän sairauden johdosta saanut todellista sisältöä,
eikö joidenkin ulkoisten edellytysten menetys ole kuljettanut minua hyvyyden tuntemiseen,
tajuamaan kauneutta, josta aistieni havaitsema on vain heijastusta? Miten minä voisin olla
säälittävä ja surkuteltava? Eivätkö surkuteltavia ole ne, jotka ruumiillisesti terveinä, mutta
henkisesti liikuntakyvyttöminä elävät suppeata, halpojen tarpeiden tyydyttämistä palvelevaa
elämäänsä näkemättä eroa elämän ja elossa olemisen välillä." (Rolf Arnkil)
Rolf Arnkilin (1923-1964) ajatuksiin voi tutustua hänen kirjojensa kautta: Perimmäisten
kysymysten äärellä - kirjeenvaihtoa ja kirjoitelmia sairaskammion hiljaisuudessa vuodelta 1961
ja Ihmisestä on kysymys vuodelta 1963, jossa hän käy kirjeenvaihtoa aikakautensa merkittävien
ajattelijoiden kanssa.
Rolf Arnkil sairastui vakavasti miehuutensa parhaina päivinä. Arnkil tiesi, että sairaus johtaisi
väistämättä kuolemaan. Sairauteen liittyi myös ankara kipu, jota hän kuvailee runossaan näin:
"Kuinka eilinen, joka oli kurjaakin kurjempi,
tänään kangastaa autuutena:
kunnes tunnet olevasi kuin suljettuna tyrmään
tuskasi kanssa kahden,
sysättynä jysähtelemään alas jykeviä portaita
jotka rusikoivat luusi ja sisinkuntasi;"
Kokonaisuudessaan runo löytyy kirjasta: Ihmisestä on kysymys. Kaikesta tästä huolimatta, tai
ehkä siitä johtuen, hän ohjautui henkiselle matkalleen.
Arnkil luki vimmatusti, kirjoitti paljon ja kävi jatkuvaa dialogia, tavoitteenaan löytää jokin
merkitys ja tarkoitus elämälle, jonka päätepisteeseen hän oli saapumassa.
Hämmästyttävää tässä on se, että hän ei vajonnut kipujensa mukana sairautensa syövereihin,
vaan suorastaan terävöityi ajattelussaan.
Arnkil jätti meille nykyisillekin eläjille vahvan viestin: "Kuolemasta puhuminen saa modernin
ihmisen kavahtamaan."
Hän jatkaa: "Myös sairaus ja kärsimys ovat ristiriidassa hänen elämänkäsityksensä kanssa. Niillä
ei ole sijaa hänen rakentamansa suojamuurin sisäpuolella, joten sairaudelta, onnettomuudelta,
kärsimykseltä ja kuolemalta on vain suljettava silmänsä."
"Simsalapim: ristiriidat ovat hävinneet! Ja jotta ne myös pysyisivät poissa, kartetaan
yksinäisyyttä ja täytetään aistit tauottomalla ohjelmalla, kunnes elämä - tämä suuri seikkailu -
on onnistuttu kutistamaan jokapäiväisten tottumusten ahdistavaksi kaavaksi."
Rolf Arnkilia mietitytti myös tuonpuoleinen, hän ei ilmeisestikään ollut dogmaatikko, vaan
halusi keskustella omin sanoin Jumalansa kanssa. Usko oli sisäinen tapahtuma.
Olisi toivottavaa, että Arnkilin ajatukset saisivat nähdä päivänvalon. Hänen kirjansa voitaisiin
julkaista uusintapainoksina. Ehkä sellainenkin ihme vielä nähdään.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti