Menetettyä, tai ei koskaan koettua onnea.

"Onneni ei ole sitä,
että saan jotain uutta,
vaan sitä, että ymmärrän mitä jo omistan.
Olen oppinut erottamaan sen mitä haluan
ja mitä tarvitsen.
En halua kuuta taivaalta,
minulle riittää kuutamo.
Tajuan parhaalla tavalla
tarjolla olevat mahdollisuudet.
Onneni ei ole tasaista tietä
vaan kykyä edetä miellyttävällä tavalla
tässä erämaassa.


Minun onneni ei ole huomista päivää,
sillä ei ole eilistäkään,
se ei muista mennyttä.
ei ajattele tulevia
sillä on vain nykyisyys
eikä sekään ole kokonainen päivä,
vaan silmänräpäys,
tämä hetki, juuri tässä."
                                            (Ivan Turgenjev)


Onnea ja onnellisuutta tavoitellessamme kävelemme usein harhaan. Mainosteollisuus on
osannut kaupallistaa onnellisuuden, meille vähintäänkin vihjaillaan, että tämä tuote takaa onnellisuutesi, hanki se heti.


Tavaramaailmasta saatu onnentunne perustuu kuitenkin hetkelliseen tyydytykseen, se on kuin
tikkari, vähän aikaa tuntuu hyvältä, mutta pian on vain tikku kädessä ja olisi taas hankittava
uusi tyydytyksen lähde.


Timo Airaksinen on laatinut filosofin huoneentaulun, hän opastaa onnen tavoittelijaa näin:


Älä tavoittele onnellisuutta. Se on varmin tie tulla onnettomaksi.


Tavoittele hyviä asioita. Onni on niiden oheistulos. Selvitä arvosi ja pyri elämään niiden mukaan.


Mielenrauhaa voi tavoitella. Vanha resepti sen saavuttamiseen on se, ettei halua niin paljon.
Esimerkiksi jooga, meditaatio ja psykoterapia voivat opettaa suhtautumaan itseensä.


Elämä ei voi olla pelkkää halujen ja toiveiden tukahduttamista. Pitää myös seikkailla ja ottaa
riskejä. Silloin lopputulos ei ole omassa hallinnassa.


Jos haluaa elää täysipainoisen ja rikkaan elämän, on luovuttava onnellisuuden vaatimuksista.


Airaksisen mainitsema mielenrauha on nykyisessä elämän tavassamme vaikeasti saavutettavissa.
Kokoaikainen surffailu netin ja somen ihmemaailmassa takaa sen, että olemme loputtoman
rauhattomia.


"Peukutuksiin" liittyvä onnellisuuden kokemus on itsensä pettämistä. Älyttömät älypuhelimet
tekevät myös lapsistamme levottomia.


On onnettomuus, jos vanhemmat ovat enempi läsnä älyttömälle puhelimelleen, kuin lapsilleen.


Onnen tunne ja onnellisuuden kokemus on aidoimmillaan siinä hetkessä, kun vauva tavoittaa
äitinsä silmistä rakkauden ja hyväksynnän, ja vauva vastaa aidolla hymyllä tähän viestiin.


Ehkä me tavoittelemme kaikki tuota ainutlaatuista kokemusta. Menetettyä, tai ei koskaan
koettua onnea. 
                                                                                                                 Markku Laitinen