Vasta vakavan sairauden kohdatessa alkavat mielessämme soida varoituskellot: elämä on
määräaikainen. Elinaikamme valuu kuin hiekka tiimalasissa armottomasti loppua kohti.
(Rene)
On hämmästyttävä, kuinka me pystymme salaamaan itseltämme kaiken merkityksellisen, kuten
sen, että olemme hauraita kuolevaisia.
Nietzche kirjoittaa: Mitä ihminen on, se alkaa tulla ilmi, kun hänen kykynsä heikkenee, kun hän
lakkaa näyttämästä, mitä hän osaa.
Teennäisyys ja erilaiset roolit täyttävät elämämme. Esittelemme itsemme sen kautta mitä
omistamme, emme sen mitä oikeasti olemme.
Ja koko elämämme ajan odotamme, että joku antaisi luvan kokea, miltä oikeasti tuntuu. Milloin
saan luvan "itkeä."?
Vasta kun ei ole mitään tavoiteltavaa me havahdumme todellisuuteen: pelkäsin, en näyttänyt
aitoa olemustani.
Kuoleman edessä alamme "vapista" ja ymmärrämme, ettei tämän näin pitänyt mennä.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti