"Onko hänellä rohkeutta elää puutteellisena ihmisenä ja juuri sellaisena luottaa elämänsä
oikeutukseen, tuntea olevansa hyväksytty, löytää paikka elämässä ja puolustaa sitä. Juuri
tässä ratkeaa hänen onnensa tai onnettomuutensa."
(Eugen Drewermann)
Drewermann vastaa ylläolevaan minun puolestani, hän toteaa näin: Että "minä" omana itsenäni
en ole minkään arvoinen ja että olen tärkeä vain tehdessäni jotain, ollessani mieliksi ja
täyttäessäni toisten toivomukset. Vasta siten lunastan itselleni elämisen oikeuden - muuten
olen arvoton ja oikea elämä on vain "toisten" osana.
Että eläisi itsensä näköistä elämää ja toimisi omista lähtökohdistaan käsin, eihän sellainen ole mahdollista. Ei ainakaan, jos on koko ajan pyrkinyt etsimään toisten hyväksyntää. Niin minä
olen tehnyt. Siitä on ollut seurauksena kokoaikainen ahdistus.
Itsekkyyttä, sitä on ollut riittävästi, mutta se ei ole johtanut omannäköiseen elämään, vaan
toisten elämän matkimiseen. Lisäksi läheiseni ovat siitä joutuneet kärsimään. Itseinho ja
viha itseä kohtaan, omien saavutusten mitätöinti ja arvottomuuden kokemus, ovat huonoja
seuralaisia.
Drewermanilta saamme kuulla, että: "Armottomuuden ja ahdistuksen pimennossa mikään
ei ole niin vaikeaa kuin oppia osoittamaan itselleen inhimillisyyttä, lämpöä ja hyvyyttä."
Drewermanilla on antaa toisenlainen vaihtoehto: "Hän on kenties oppinut olemaan
häpeämättä puutteitaan ja valittamatta riippuvuuttaan ja avuntarvettaan. Hän on oppinut
tuntemaan perusteellisemmin sen, mikä on elämän viimeinen perusta: armo, luottamus ja
myönteinen suhde itseen."
Henkisen kehityksen avaimet ovat siis käden ulottuvilla. Tarvitsemme itsetuntemusta
"vaivojemme" lääkitsemiseen, sen jälkeen voimme katsoa "hyväksyvästi", niin omiamme
kuin toistenkin puutteellisuuksia.
Ja voimme seisoa toistemme joukossa ilman, huonommuuden tai paremmuuden tuntoja.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti