Äiti kato mitä minä tein.

"Elämä ei ole mikään tauti, joka on annettu podettavaksi tai joku suoritus, vaan se on myös
suuri ilo."


Kuka lienee ollutkaan hän, joka ajatteli elämästä tuolla tavoin? Tänne se ei sovi. Me elämme:
"otsasi hiessä sinun on leipäsi ansaittava" elämää


Oppi on jo pienestä pitäen: "vie mennessäs, tuo tullesas." Joutenolo hävettää meitä, vaikka
jossain sydämemme salaisessa sopukassa tunnemmekin vetoa laiskotteluun.


Ihminen on luonnostaan "tekevä olento", saamme tyydytystä siitä, että teemme jotain omasta mielestämme hyödyllistä.


Tarvitsemme toimintaa, muuten näivetymme sekä fyysisesti, että henkisesti. Mutta mikä on
itse kunkin motivaatio?


Perustuuko tekeminen kohdallani siihen, että tarvitsen "suosionosoituksia", vai tuottaako pelkkä
tekeminen minulle nautintoa?


Iloitsenko näiden rivien kirjoittamisesta, onko siinä riittävästi motivaatiota, että kykenen luomaan
ajatuksia tähän "paperille"?


Joo ja ei, on monesti hyvinkin tyydyttävää saada ajatuksilleen näkyvä muoto, mutta usein
toiveena on myös se, että "tuotteeni" olisivat merkityksellisiä muillekin ihmisille.


Meissä taitaa kuitenkin kaikissa asustaa ikuisesti tuo pieni lapsi joka aika-ajoin huudahtaa:
"äiti kato mitä minä tein:"


Elämä voi todellakin olla suri ilo jo itsessään. Tyydytystä tuottavan toiminnan kautta
saavutettu ilo jää hetkelliseksi, siksi joudumme tarttumaan toimeen yhä uudelleen.


                                                                                                           Markku Laitinen