"Miesten parissa masennus on yleistä mutta tunnistamattomaksi jäävää, sillä se koetaan akkojen vaivaksi, heikkoudeksi, häpeäksi ja uhaksi maineelle ja miehisyydelle.
Masennuksesta vaietaan, sitä peitellään ja "keskitytään positiivisiin asioihin." Miehen masennusta nimitetään "asenneongelmaksi" ja asioiden käsittelyyn liittyväksi ongelmaksi, ja hänen odotetaan hoitavan ne itse.
Masennusta hukutetaan työhön ja alkoholiin, ja tästä seuraa rakkaudettomuutta, yksinäisyyttä, väkivaltaisuutta, alkoholisoitumista ja itsemurhia."
(Terrence Real)
Vetämätöntä oloa ja apaattisuutta ei pidä sekoittaa masennukseen. Masennus on paljon syvemmältä kumpuavaa, kertakaikkista pimeyttä.
Puhun kokemuksesta, olen elänyt ajanjakson jolloin sängystä ylös pääseminenkin vaati suunnatonta ponnistelua.
Tulevaisuutta ei ollut olemassakaan ja kuolema tuntui hyvältä vaihtoehdolta. En rakastanut ketään ja koin ettei minua rakastanut kukaan.
Mielikuvani olivat synkkiä, en halunnut kohdata ketään. Näin pelkkiä painajaisia, uni oli katkonaista
ja aamuyöt tuijottelin kattoon.
Mutta minä sain tahtomattani apua. Perheeni ei hylännyt synkkää miestä. Löysin tien terapiaan ja jostain alkoi pilkistellä valoa.
Tänään voisin jopa sanoa, että masennus teki minusta syvämietteisen - omia ja toisten tunteita - paremmin ymmärtävän ihmisen.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti