"Kuolema ohjaa ihmistä surutyöhön, parannuksen tekoon. Se pakottaa aitoon identiteettiin:
erottamaan aidot arvot epäaidoista, luopumaan mahdollisista elämän valheista... Kypsällä
ihmisellä kuolema on taustalla, stimuloimassa yltyvää elämäniloa, se on aitoa ja todellista.
Se ottaa kiinni hetken mahdollisuuksiin." (Tuntematon)
Olen rakentanut mielikuvan, jossa elinpiirini ihmiset näkyvät joukkona, joka seisoo kuilun
reunalla.
Aiemmin olin itse kaukana takajoukoissa, eikä kuilun reunaa voinut edes katseella tavoittaa.
Nyt, yhtä-äkkiä olen eturivissä, aivan kuilun partaalla.
Minusta on tullut sukuni, jos ei nyt ihan vanhin, mutta riittävän vanha seisomaan kuilun reunalla.
Kuoleman kuilu on valmiina ottamaan minutkin vastaan.
Mielikuvani ei ole pelottava, ei synkkä, eikä toivoton. Kuoleman kuilu on "stimuloimassa
yltyvää elämäniloa", kuten ylläoleva ajatelma kertoo.
Kuilun reuna muistuttaa minua joka päivä siitä, että on parasta olla "meinaamatta", jos on vielä
jotain mielessä, sen aika on nyt.
Kuoleman kuilusta kuulen äänen joka sanoo: Tee sovinto ihmisten kanssa, pyydä anteeksi ja
muista kiittää.
Kuoleman tietoisuus pyrkii ohjaamaan tekojani, tapojani ja arvojani. Joskus se jopa onnistuu
pyrkimyksissään.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti