"Rakastava asenne on onnellisuuden toivomista toiselle ihmiselle. Myötätunto on sen toivomista,
että toinen ihminen vapautuisi kärsimyksestä. Myötätunto ilmenee, kun "sydän vavahtaa
vastaukseksi" toisen kärsimykselle. Kun me kärsimme ja tunnemme tarvetta auttaa itseämme,
me koemme itseen kohdistuvaa myötätuntoa." (Christopher Germer)
Vaikein Germerin mainitsemista aiheista on itseen kohdistuva myötätunto. Tarve auttaa itseään
saattaa olla olemassa, mutta se ei välttämättä sisällä itseen kohdistuvaa myötätuntoa.
Moittiva mieli estää myönteisten tunteiden synnyn - tämä on omaa syytäni, olen huono ja heikko
ihminen, ei minusta ole mihinkään - on kaikuna korvissa, eikä itsemyötätunnosta näy jälkeäkään.
Mielen sisäisestä moittijasta irrottautuminen vaatii harjoitusta. Ajatusten ja uskomusten kelkka
ei käänny helposti. Avun hakeminen saattaa olla hyvä vaihtoehto.
Yksi mahdollinen "muutosagentti" löytyy samasta paikasta, kuin moittiva mielikin, omasta
päästä.
Hetkellinen rauhoittuminen, syvään hengittäminen ja samanaikainen huokaava - ei mitään
hätää - lauseen toistaminen tekee mielelle hyvää.
Kotikonsteiksi kelpaavat mitkä tahansa rauhoittumiseen tähtäävät toimet. Mielen manipulointi
onnistuu toistojen kautta.
Mutta syvälle juurtuneet, itseen kohdistuvat moitteet ovat kuin rikkaruohoja, ne nousevat aina uudelleen esiin.
Tutkimusmatka omien "rikkaruohojen" juurille antaa mahdollisuuden "nyppiä ne irti". Pieni
vauva tuskin ajattelee olevansa "huono ja epäonnistunut" ihminen.
Mutta jossain vaiheessa käsitys omasta itsestä on muuttunut "surkeaksi" ja tuon jäljen
löytäminen on avain "onneen".
Ensin on oltava myötätuntoinen "sisäiselle lapselleen", sen jälkeen alkavat kovat "treenit".
joiden avulla harjoitetaan aikuista minää kohti itsemyötätuntoa.
"Olen riittävän hyvä tähän maailmaan", näin on joku ilmaissut oman "tuloksensa", ja tätä
kohti on meidänkin syytä pyrkiä.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti