"Kuolevan tulee saada elää viimeiset vaiheensa oman arvonsa säilyttäen ja löytää itselleen
persoonallinen, oma kuolemansa. Omaisten ja läheisten läsnäolo on osa hyvää kuolemaa.
Kivun ja muiden oireiden lievityksen rinnalla keskeistä on, itsemääräämisoikeuden ja
yksilöllisyyden kunnioitus kiireettömyyden ja rauhallisuuden ilmapiirissä. Viimeistään
kuolemassa ihminen voi tulla siksi, mikä hän on."
Pirkko Siltala
Elämän päättyessä
Matka kohti kuolemaa
Kirjapaja 2017
Pirkko Siltala on työskennellyt pitkään saattohoidon parissa ja se näkyy hänen tavassaan
kirjoittaa kuolemasta. Lempeys ja arvokkuus välittyy lukijallekin.
Siltala lainaa Montaignen 1500-luvulta peräisin olevaa ajatusta: "Emme voi tietää, missä
kuolema meitä odottaa, joten odottakaamme sitä itse kaikkialla."
Kuin edelliseen liittyen Siltala antaa puheenvuoron myös kuolleen omaiselle: "Miksi emme
puhuneet kuolemasta ja sen totuudesta enemmän? Puhuimme puuta heinää, vaikka tiesimme
lopun tulevan."
Montaignen kehotus ei saavuta meidän korviamme ja omaisina me joudumme usein kysymään
itseltämme: miksi puhuimme vain puuta heinää?
Siltala avaa meille tämän "pandoran lippaan" ja opastaa näin: "Ihminen haluaa paitsi kieltää
kuoleman myös luoda mielikuvia omasta kuolemastaan ja sen jälkeisestä. Hän haluaa
tunnistaa erilaisia tunteitaan, pelkoja ja toiveitaan sekä turvautua toisiin ihmisiin, niin
läheisiinsä kuin hoitoyhteisön jäseniin. Muiden tarjoama kannattelu, huolenpito, ymmärrys,
heidän jatkuva kestämisensä eheyttää kuolevan tunteita, mielikuvia, ajatuksia, muistoja ja
kokemuksia. Tästä kaikesta hän saa vähitellen voimia kuolla."
Siltalan mukaan hyvässä ruumiillisessa hoivassa ja huolenpidossa kuoleva voi jakaa pelottavia
tuntemuksiaan ja saada voimaa niiden kestämiseen ja eheyttämiseen. Samalla hänessä lähtevät
liikkeelle riippuvuuden ja hellyyden tarpeet.
Lapsen kuolema on vaikeasti hyväksyttävissä. Jo pelkkä ajatus saa liikkeelle voimakkaita
tunteita. Siltalan kirjaa lukevan on syytä varautua tähänkin todellisuuteen.
Vanhemmat voivat joutua tilanteeseen, jossa oma lapsi on saateltava kohti kuolemaa, Siltala
opastaa heitä lempeästi: "Vanhempien ei tarvitse näytellä sankarirooleja. Vanhemmat itkevät,
surevat, ovat vihaisia, tuntevat syyllisyyttä, helpotusta, iloa sekä toivon ja epätoivon vaihtelun."
Siltala jatkaa: "Vanhemmat antavat tilaa lapsen hädälle, tuskalle ja peloille. Rakastava ja
luotettava vanhempi on paras lapsen ahdistuksen lievittäjä. Yhdessä surraan ja itketään."
Siltalan mielestä lapsi tarvitsee vanhemmiltaan myös tiedon siitä, että hänen elämänsä on ollut
merkityksellinen ja että hän on rakastettu ja hyvä lapsi ja säilyy vanhempien ja sisarusten
mielessä kuoleman jälkeenkin.
Kuolemaa voidaan ajatella myös hiljaisuutena ja vapautuksena, tämä Siltalan ajatus lohduttaa
ahdistunutta, kuoleman kynnyksellä seisovaa ihmistä.
Pirkko Siltalan kirja on, oppikirja kuolevaisille.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti