Aikuisen vaatteissa kävelevä lapsi.

Menestyksen, hyväksynnän ja huomion ylikorostunut tavoittelu on haitallista käyttäytymistä
ja kertoo tarpeesta tulla nähdyksi muiden taholta. Tällainen aikuinen on täysin ulkoaohjautuva,
toisten arvostuksen varassa roikkuva ja siksi juuri aikuisen vaatteissa kävelevä lapsi."
(Marianna Stolbow)


Stolbowin kuvailemia henkilöitä on "kasaantunut" Arkadianmäelle läjäpäin. He työskentelevät
kansanedustajina, ministereinä, tai ovat muita valtiovallan edustajia.


Toki Amerikoissa kaikki on suurempaa tässäkin suhteessa, "ykkösketjun sentteri" löytyy sieltä,
Trumpin menestyksen, hyväksynnän ja huomion tarve on ylivoimaista ja ylittää kaikkien
odotukset.


"Julkkiksen ammatti" on hyvin haluttu nykypäivänä. Turhan julkkiksen "ammatti" kiehtoo ja
tavoitteeseen pyritään "hinnalla millä hyvänsä". He ovat lähes Trumpin veroisia huomion-
hakuisia narsisteja. 


Me alempisarjalaiset joudumme tyytymään huuteluun, haistatteluun ja keskarin nostamiseen,
sekään ei enää takaa huomion saamista, koska samankaltaisia on niin paljon.


Kirjoittajakin tässä tavoittelee samoja asioita ja tunnustautuu aikuisen vaatteissa käveleväksi
lapseksi.


                                                                                                          Markku Laitinen

Otteita suorasukaisesta kirjasta.

"Lapset ovat viisaita tarkkailijoita. He ovat kuulleet sellaista, mitä aikuiset eivät koskaan
uskoneet heidän kuulevan. Toisaalta lapset inhoavat vanhempiensa tapaa ottaa heidät
avioliittoneuvojikseen ja pakottaa kuulemaan asioita, joita he eivät koskaan halunneet
kummastakaan vanhemmastaan kuulla. Ei lapsia kiinnosta tietää, minkälainen äiti on
isän mielestä tai mitä äiti ajattelee isästä. Se ei ole lapsen tehtävä, eikä aikuinen silloin
käsittele itse tunteitaan. Hän purkaa ne nuoremman niskaan."   (Marianna Stolbow)


"Konrolloimattoman vihanpurkamisen katveessa kasvaneista on usein tullut vaikenevia,
omien tunteidensa panttaajia ja toisen tunteiden pelkääjiä." (M.S)


"Huonojen parisuhteiden katveessa kasvaneet lapset kuulostavat jo valmiiksi väsyneiltä.
Heillä on lapsuudessaan kulunut valtava määrä energiaa vanhempien pulmien sietämiseen.
He ovat uupuneita jo elämän lähtökuopissa"  (M.S)


"Kaikkina vuosikymmeninä tämä perusasia on sama: lapsi tajuaa olevansa riippuvainen
aikuisen jaksamisesta ja tukee tätä olemalla hankaloittamatta aikuisen arkea, jotta lasta
itseään rakastettaisiin."  (M.S)


Edellä mainitut otteet ovat Marianne Stolbowin kirjasta: Vanhempien kaltainen, WSOY 2016.
Nämä yksittäiset näkemykset ovat vain "jäävuoren huippu", sillä kirja sisältää paljon rohkeita
kannanottoja, suorasukaisia huomioita ja vanhemmuuden kriittistä tarkastelua. Näkökulma
on lapsilähtöinen ja lapsen kasvua edistävä. Erikoistarkkailussa ovat eroperheet ja eronneiden
lasten kokemukset. Kirja perustuu haastattelututkimuksiin.


                                                                                                                      Markku Laitinen

Mielenterveys on häilyvä käsite.

"Siitä, mikä oli hänen erikoisuutensa ja mistä kenties olisi voinut tulla hänen persoonallisin
panoksensa yhteiselämäämme, onkin tullut meille esteenä ja häiriönä oleva kieroutuma - ja
hänelle puolestaan yksinäisyys, tuskainen ahdistus tahi mykistävän alistumisen osa."
(Aarne ja Martti Siirala)


Erilaisuus, ihmisen ominaislaatu voi olla taakka, jos ympäröivä yhteisö - yhteiskunta sen
tuomitsee.


Pahimmillaan se leimataan ympäristön taholta mielenvikaisuudeksi, johon kyseinen henkilö
sitten itsekin alkaa uskoa.


Parhaimmillaan hänen erikoislaatunsa tulee ymmärretyksi, hänet hyväksytään sellaisenaan
ja hän saa olemuksellaan rikastuttaa yhteisönsä elämää.


Mielenterveys on häilyvä käsite.


                                                                                                                      Markku Laitinen

Surullista, mutta totta.

"Häntä kiusaa jatkuva epävarmuus omasta arvosta. Hän saattaa haavoittua herkästi toisten
sanomisista, pelkää alati loukkaavansa toisia eikä uskalla tuoda esille omia käsityksiään
asioista. Hän voi myös huolehtia kohtuuttomasti vähäisistäkin tulevista tapahtumista."


Omaan itseensä voi törmätä jonkun tuntemattoman kirjoittamissa arvioissa, näin minulle
tapahtui tässä. Jollain on ollut kyky pukea sanoiksi se, minkä olen kokenut todeksi omassa
elämässäni.


Niin surullista, mutta totta.
                                                                                                                  Markku Laitinen

Olento, joka tulee olemattomasta ja palaa olemattomaan.

"Masentunut ihminen ei suinkaan ole sairas vaan kenties meistä kaikista selvänäköisin. Jos
länsimainen ihminen on olento, joka tulee olemattomasta ja palaa olemattomaan, ei hänellä
voi olla kovin suurta syytä mielenrauhaan." (Emmanuel Severino)


Kun elämässä ei tunnu olevan mielekkyyttä ja kaiken katoavaisuus selviää perin pohjin,
ihmiselle tulee hätä. Ihminen reagoi jollain muotoa ja yksi tapa on masennus.


Olemassaolon ongelma -  että maailma jatkaa menoaan kuoltuani, eikä luonto piittaa siitä olenko
elävä vai kuollut - johtaa eksistentiaaliseen hämmennykseen, jonka ilmentymänä on hyvässä
lykyssä suru, mutta se voi näkyä myös masennuksena.


Kuten on sanottu, meidän on itse luotava merkitys elämällemme ja meidän tulee selvittää
välimme kuoleman kanssa, silloin emme ehkä ole niin haavoittuvaisia.


Mielenrauha voi olla saavutettavissa, jos ymmärrämme, että tehtävämme täällä on olla
lempeitä, myötätuntoisia ja rakastavia, kärsimyksen lievittäjiä.


                                                                                                                   Markku Laitinen

Ei sanoja tunteille.

"Jos ihminen on jostain syystä estynyt kokemaan jotain tunnettaan, tunne löytää toisenlaisen
tien tullakseen koetuksi. Jos kaikki tiet ovat tukossa, seurauksena on jokin oire. Oire on
tunteen kokemisen ja sen myötä ilmaisunkin sijalla."  (Sigmund Freud)


Ja tätä oiretta kaupallinen lääketiede haluaa "lääkitä". Vaikka oireen takana odottaa
löytämistään varsinainen syy, ei sitä edes ryhdytä etsimään. Vain asianmukaisessa
psykoterapiassa paneudutaan syihin, eikä seurauksiin.


"Kun sielu on mykkä ruumis puhuu", näin selkeästi on joku ilmaissut sen, mitkä ovat
seuraukset, kun emme kykene sanoittamaan pahan olomme varsinaista syytä.


Aleksitymia - ei sanoja tunteille - on "sairaus", jossa henkilö ei kerta kaikkiaan kykene
ilmaisemaan tunnekokemuksiaan.


Mutta suurin osa meistä kykenee tunneilmaisuun ja tunteiden sanoittamiseen, me "vain"
torjumme pahan olon lähteestä kumpuavat viestit, koska ne ovat liian kivuliaita.


Riittävän hyvän psykiatrin - psykoanalyytikon tai vastaavan henkilön auttamina voimme
pikkuhiljaa ja turvallisesti tutustua oman sisimpämme todellisuuteen.


Näin paraneminen voi alkaa ja voimme vähitellen luopua "oireistamme".


                                                                                                                          Markku Laitinen

Hyvä mieli.

"Viime kädessä meidän on vallattava takaisin oma henkilökohtainen aikamme. Aika, jota ei
mitata numeroilla. Aika, jossa kultivoidaan hitautta ja mietiskelyä eikä ajatella ajan tuottoa.
(Francois Brune)


On kauniita, ajattomia hetkiä, jolloin kaikki laskelmointi jää hetkeksi sivuun: Kun pieni vauva
asettuu syliin tuhisten ja hyvältä tuoksuen, ei millään muulla ole merkitystä.


Kun kaipaan rakastettuani niin, että vatsaan koskee, ei varallisuuteni tai varattomuuteni merkitse mitään.


Kuolemaan tuomittuna voin jättää tänne vain hyvän mielen.


                                                                                                                           Markku Laitinen 

Haipuvat hetket.

Jäätyneet kyyneleet


Jäisiä pisaroita
putoaa poskiltani:
olenko itkenyt huomaamattani?


Oi kyyneleet, kyyneleeni,
niinkö haaleita olette,
että jääksi muututte
kuin aamun viileä kaste?


Silti rinnastani pulppuatte
niin hehkuvan kuumina,
kuin tahtoisitte sulattaa
kaikki talven jäät!
                                      (Die Winterreise: Gelfone Tränen)




Minäkö se olen, joka tässä runossa elää? Miksi tämä on minulle niin tärkeää, että haluan jakaa
tämän kaikkien kanssa? Melankolia on syntymälahjani.


Elän mieluusti surullisissa, haipuvissa hetkissä.


                                                                                                                  Markku Laitinen

Synnyn ja kuolen, siinä välissä on hetki elämää.

"Jonakin päivänä jokainen meistä joutuu joskus kohtaamaan oman henkilökohtaisen maailmanloppunsa. Joillekin meistä maailman vaikein kysymys kuuluu: Miksi minä olen
minä? Mikä minä olen, miksi minä olen? Miksi en ole olematon tai joku toinen, toisessa
ajassa, toisessa maassa tai vaikkapa toisessa galaksissa? Miksi olen syntynyt juuri tälle
vuosisadalle enkä vaikkapa 5000 vuotta aikaisemmin tai myöhemmin? Miksi olen
suomalainen, miksen vaikkapa zulu tai mongoli tai atsteekki?"   (Tuntematon)


Ylläolevat, minulle tuntemattoman kirjoittajan ajatukset ovat hätkähdyttäviä. Kysymykset
pakottavat ajattelemaan omaa osaani elämässä - olemassaolossa.


Onko tarkoituksellista, että elän juuri täällä, tässä hetkessä, tällä paikalla, näiden ihmisten
seurassa? Vai onko sattuma vain paiskannut minut kokemaan kohtaloni, juuri sellaisena,
kun se nyt ilmenee?


Kirjoittajan kysymyksistä saa vaikutelman, että yhtä hyvin olisin voinut syntyä vaikkapa "honoluluun", miksi niin ei käynyt? Mikä minut toi juuri tänne?


Koska olen tässä minun täytyy olla juuri minä, eikä joku muu.Ympäristö on muokannut
persoonaani, enkä ajattele esimerkiksi zulun lailla asioista, tapahtumista ja merkityksistä.


Mutta olisi yritettävä ymmärtää myös zulun ajatuksia, koska hänkin on ihminen ja
ihmettelee omaa osaansa tässä elämän monimuotoisuudessa. Enkä minä voi tietää
halusiko hän syntyä zuluna, vai haaveileeko hän olevansa suomalainen.


Synnyn ja kuolen, siinä välissä on hetki elämää, miten se ilmenee juuri minussa ja tämän
kaltaisena ja miksi?


                                                                                                                    Markku Laitinen         

Tekee mieli taputtaa elämälle.

"He kokevat jokaisen uuden päivänsä tuoreena ja hämmästelevät sitä lapsen tavoin mutta ei
naiivisti. He osaavat elää oikein nykyhetkeä ja pitää huolensa ja syyllisyydentunteensa
minimissä. He eivät pidä asioita itsestäänselvyyksinä vaan ovat kiitollisia kaikesta hyvästä
uudelleen ja uudelleen. Heillä on taito pysähtyä ihmettelemään vaikkapa pikkuasioita
luonnossa, tuntemaan uutuuden ihme ja joskus pelottavuuskin."  (Maslow)


Maslow kuvailee yllä kyynikon vastakohdan, elävän ihmettelevän ihmisen, joka on kaksin
käsin kiinni elämässä, tietäen, että se voi päättyä milloin tahansa.


Vain lapsi on kykenevä kokoaikaisesti olemaan "ihmetystä" täynnä. Aikuisille tulee
ahdistuksen aikakausia, jolloin elämän merkitystä ja tarkoitusta ei löydä hakemallakaan.


Tämäkin menee ohi, on lohduttava tieto noihin ikäviin hetkiin. Ja jonain päivänä tulee taas
se hetki jolloin "suu oikein napsuu", koska elämä tuntuu niin hyvältä ja valoisalta.


Kuulemme linnun laulun, näemme kuinka korkealle puut kurkottavat, hoksaamme yksittäisen
muurahaisen tuhansien joukosta ja katsomme hyväntahtoisesti vastaantulevia ihmisiä.


Ja tekee mieli taputtaa elämälle.


                                                                                                                       Markku Laitinen


 

Yhdessä kasvamista mutta ei yhteen kasvamista.

"Puolison kanssa eletään kuten aikoinaan rauhallisina hetkinä äidin seurassa, kumpikin puuhaa
omiaan aistien toisen läsnäolon, mutta kumpikaan ei pyri tunkeutumaan toisen sisäiseen
maailmaan."  (Tor-Björn Hägglund)


Hägglund kuvailee yllä ihanteellisen tilan, johon vanhat ihmiset voivat keskenään päätyä, hän
jatkaa vielä näin: "Yhdessä vanhenemisen liitto on yhdessä kasvamista mutta ei yhteen
kasvamista. Yhdessä kasvaessaan puolisot toteuttavat itseään sekä yhteisissä asioissaan, että
omissaan ottaen huomioon ja arvostaen toistensa erityispiirteitä ja toiveita."


Hägglund toteaa myös, että vanhukselle toisen ihmisen ymmärtäminen ja hyväksyminen
tulee tärkeämmäksi kuin ohjaaminen ja määrääminen.


Hägglund jättää sanomatta, että tämä kaikki edellyttää sitä, ettei ihminen vanhetessaan
katkeroidu. Ettei hän koe elämänsä jääneen elämättä.


Ihminen saattaa vanhetessaan myös taantua ja alkaa osoittaa lapsenomaisia piirteitä, sen
seurauksena parisuhteesta voi muodostua hyvin hankala.


Onnea matkaan meille kaikille, toivottavasti tavoitamme Hägglundin kuvailemat hetket
vanhuudessamme, joka on jo joillakin alkanut, kuten allekirjoittaneella. (Tosin monet
yli 80 pitävät tällaisia vähän yli kuusikymppisiä esipuberteetti-ikäisinä.)


                                                                                                                         Markku Laitinen

Kirja: Joka tarjoaa motivaatioppia.

"Henkilö jota on kehuttu yrittämisestä, uskaltaa epäonnistua eikä hyydy heti, kun asioista
tulee vaikeita."


Mikä meitä liikuttaa
Motivaatiopsykologian perusteet
Katariina Salmela-Aro ja Jari-Erik Nurmi (Toim.)
PS-Kustannus 2017


Motivaatiopsykologian perusteet on tutkimuksiin nojaava, tiedeperusteinen teos, joka voi
ensi alkuun vaikuttaa puisevalta, ainakin maallikon silmissä, mutta kirjasta löytyy myös
"helmiä" jotka kannattaa poimia.


Itsemääräämisteoria kuuluu äsken mainittuihin. Teorian lähtökohtana on oletus, että ihminen
on luonnostaan aktiivinen, motivoituva ja itseään ohjaava. On kuitenkin huomioitava, että
sosiaalisella ympäristöllä on merkittävä vaikutus siihen, miten yksilö lopulta motivoituu.


Kati Vasalampi on itsemääräämisteoriaosuuden kirjoittaja ja hän jatkaa näin: Sisäinen
motivaatio tarkoittaa sitä, että yksilö motivoituu tekemään jotain, koska pitää toimintaa
itsessään kiinnostavana, mielihyvää tuottavana ja omien arvojen mukaisena.


Kun tavoitteeseen pyritään esimerkiksi muiden ihmisten tai tilanteen vaatimusten vuoksi,
jonkin ulkoisen palkkion takia tai syyllisyyden ja ahdistuksen tunteiden välttämiseksi,
puhutaan ulkoisesta motivaatiosta, kirjoittaa Vasalampi.


Työn psykologisia perustarpeita tarkastellaan kirjassa usean kirjoittajan voimin. Hekin
viittaavat itsemääräämisteoriaan ottamalla esille ihmisen kolme psykologista perustarvetta:
autonomia, kyvykkyys ja yhteenkuuluvuus.


Autonomia tarkoittaa kokemusta siitä, että tekeminen on lähtöisin henkilöstä itsestään eikä
ulkoisista paineista; kyvykkyys tarkoittaa kokemusta asioiden osaamisesta, hallitsemisesta
ja aikaansaamisesta; yhteenkuuluvuus taas tarkoittaa kokemusta siitä, että henkilö on osa
hänestä välittävää yhteisöä ja hän kokee syvää yhteyttä läheisiin ihmisiin.


Kirjoittajien taholta korostetaan sisäsyntyisen motivaation merkitystä: Sisäsyntyisessä
motivaatiossa motivaatio syntyy tekemisestä itsestään: se on innostavaa, kiinnostavaa
ja nautittavaa, joten se vetää tekijäänsä puoleensa ja energisoi.


Toinen tärkeä motivaation lähde mainitaan nimellä integroitu motivaatio, joka tarkoittaa
tekemistä, jonka henkilö kokee arvojensa ja omakuvansa mukaiseksi. Vaikka tekeminen
itsessään ei olisi innostavaa, henkilöllä on vahva omakohtainen tahto tehdä asia, koska
hän kokee pääsevänsä siten edistämään itselleen tärkeitä asioita.


Tämä kirja sopii opetukselliseen tarkoitukseen, työelämän tarpeisiin ja tavoitteellisen
urheilun hyötykäyttöön. Yksilötasolla kirja selkeyttää omien toimien, motivaatioon
liittyviä seikkoja.


                                                                                                                   Markku Laitinen

Tuonelan polulta.

Kansanperinteessämme on kuvaus äidistä, joka itki ja itki lapsensa kuoleman jälkeen. Eräänä
yönä äiti näki unen, jossa lapsi tuli lintuna hänen luokseen ja sanoi äidilleen: "Niin kauan kuin
jatkat itkemistä, en ehdi Tuonelassa leikkiä toisten lasten kanssa, koska joudun koko ajan
Tuonelan poluilta keräämään sinun kyyneleitäsi."
                                                                                 Lähde: Pirkko Siltala, Elämän päättyessä
                                                                                 Matka kohti kuolemaa
                                                                                 Kirjapaja 2017


Kansanperinteemme kertoo tässä, kuinka viisaasti ihmiset ovat osanneet etsiä lohdutusta
suurimpaan mahdolliseen suruunsa. Ja kuinka liikuttavalla, kauniilla tavalla onkaan osattu
mennä surun syvimpään olemukseen. Ja miten lapsi osaakaan tarttua hetkeen, jopa
Tuonelassakin.




Jokainen tallentakoon tämän kansanperinteemme suoman lahjan sydämeensä.


                                                                                                                    Markku Laitinen

Lohduton lapsi, aikuisten vaatteissa.

"Ehkä me etsimme tätä koko elämän ajan: suurinta mahdollista surua tullaksemme
vihdoinkin omaksi itseksemme ennen kuin kuolemme."   (Ingmar Bergman)


Kun meiltä riistetään jotain kyllin arvokasta ja saamme seuraksemme ikävän, kaipauksen ja
surun, niin voimme hetkeksi riisua naamiomme. Ei ole enää mitään salattavaa, peiteltävää, on
vain ihminen joka itkee.


Löytyy lohduton lapsi, jolle on puettu aikuisten vaatteet. Syliä etsivä pikkuinen, jonka on
täytynyt käpertyä omaan kainaloonsa.


Turvattomuus, yksinäisyys ja rakkauden kaipuu ovat olleet aina hänen sydämensä asukkeja.
Nyt ne tulevat esiin, käyden käsikynkkää surun ja itkun kanssa.


On aika tulla omaksi itsekseen.
                                                                                                                       Markku Laitinen  

Voimakas ihminen.

"Ihminen ei ole voimakas siksi, että hän voisi ahdistella heikompaansa, vaan siksi, että hän
voisi tukea ja auttaa tätä."  (John Ruskin)


Voimakkailla ihmisillä on suuri vastuu, olipa kyse sitten henkisestä tai fyysisestä voimasta.
Heidän tulee pitää huolta niistä, joiden voimat ovat hetkellisesti huvenneet, tai iäksi kadonneet.
Puhumattakaan lapsista, joiden voima on vasta kehittymässä.


                                                                                                                  Markku Laitinen

Hyvän minän lumouksessa.

"Moraalisesti ihminen on enkelin ja paholaisen harvinainen sekoitus. Hän tajuaa yötaivaan
loiston, kevään kukkien hennon kauneuden, vanhempainrakkauden hellät tunteet ja älyllisen
ymmärtämisen lumouksen. Toiselta puolelta löydämme julmuutta, ahneutta, omahyväistä
ylpeyttä ja välinpitämättömyyttä."  (Bertrand Russell)


Olisipa hienoa, kun ei tarvitsisi kurkistaa toiselle puolelle ollenkaan. Saisi elää "hyvän minän"
lumouksessa kaiken ikää ja uskotella, ettei pahuus asu minussa.


Ihminen on kuitenkin tuomittu itsetietoisuuteen, jokainen ymmärtää, että vain vaivoin saa
pideltyä tuhoavan puolensa kurissa, jos saa.


Mutta miten nautinnollisia ovatkaan ne hetket, jolloin "kaikki on niin hellää ja hyvää", kun
rakastaa ja on rakastettu. Kun näkee kaiken "kauniin".


Sitten nousee viha kuin tyhjästä ja taas ollaan toisella puolella. Näin jatkuu kehdosta hautaan.


                                                                                                              Markku Laitinen

Uhkakuvia ympärillämme.

"Jos omaan minuuteen ei voi sisällyttää eikä jäsentää petomaisia, hirviömäisiä puoliaan, vaan
haluaa nähdä itsensä vain rakastavana, ehjänä ja hyvänä, silloin petomaisuus projisoidaan
toisiin ja nähdään toisissa. Toisen paha uhkaa minua ja se täytyy tuhota. Silloin toisesta,
ryhmästä, heimosta, kansasta tulee viholliseni, joka täytyy tuhota."  (Pirkko Siltala)


Pirkko Siltalan analyysi kertoo yksilötason virheajattelusta, mutta se on myös kertomus siitä,
kuinka sodat saavat "oikeutuksensa".


Luodaan julkinen kuva, jossa itse esiinnytään kansakuntana joka omaa kaiken hyvän -
moraalisen ja eettisen - oikeudenmukaisuuden. Tuo tuossa naapurissa on roistovaltio,
pahuuden ydin, jossa asuu petomaisia hirviöitä, "lapsensyöjiä", raakalaisia...


Julma ja paha uhkaa meitä, vaaraan joutuvat naisemme ja lapsemme, on puolustauduttava
hyökkäämällä.


Mitä vähemmän olemme tietoisia omasta "pahuudestamme", sitä enemmän näemme uhkakuvia
ympärillämme.


                                                                                                                    Markku Laitinen

Kirja: Oppikirja kuolevaisille.

"Kuolevan tulee saada elää viimeiset vaiheensa oman arvonsa säilyttäen ja löytää itselleen
persoonallinen, oma kuolemansa. Omaisten ja läheisten läsnäolo on osa hyvää kuolemaa.
Kivun ja muiden oireiden lievityksen rinnalla keskeistä on, itsemääräämisoikeuden ja
yksilöllisyyden kunnioitus kiireettömyyden ja rauhallisuuden ilmapiirissä. Viimeistään
kuolemassa ihminen voi tulla siksi, mikä hän on."


Pirkko Siltala
Elämän päättyessä
Matka kohti kuolemaa
Kirjapaja 2017


Pirkko Siltala on työskennellyt pitkään saattohoidon parissa ja se näkyy hänen tavassaan
kirjoittaa kuolemasta. Lempeys ja arvokkuus välittyy lukijallekin.


Siltala lainaa Montaignen 1500-luvulta peräisin olevaa ajatusta: "Emme voi tietää, missä
kuolema meitä odottaa, joten odottakaamme sitä itse kaikkialla."


Kuin edelliseen liittyen Siltala antaa puheenvuoron myös kuolleen omaiselle: "Miksi emme
puhuneet kuolemasta ja sen totuudesta enemmän? Puhuimme puuta heinää, vaikka tiesimme
lopun tulevan."


Montaignen kehotus ei saavuta meidän korviamme ja omaisina me joudumme usein kysymään
itseltämme: miksi puhuimme vain puuta heinää?


Siltala avaa meille tämän "pandoran lippaan" ja opastaa näin: "Ihminen haluaa paitsi kieltää
kuoleman myös luoda mielikuvia omasta kuolemastaan ja sen jälkeisestä. Hän haluaa
tunnistaa erilaisia tunteitaan, pelkoja ja toiveitaan sekä turvautua toisiin ihmisiin, niin
läheisiinsä kuin hoitoyhteisön jäseniin. Muiden tarjoama kannattelu, huolenpito, ymmärrys,
heidän jatkuva kestämisensä eheyttää kuolevan tunteita, mielikuvia, ajatuksia, muistoja ja
kokemuksia. Tästä kaikesta hän saa vähitellen voimia kuolla."


Siltalan mukaan hyvässä ruumiillisessa hoivassa ja huolenpidossa kuoleva voi jakaa pelottavia
tuntemuksiaan ja saada voimaa niiden kestämiseen ja eheyttämiseen. Samalla hänessä lähtevät
liikkeelle riippuvuuden ja hellyyden tarpeet.


Lapsen kuolema on vaikeasti hyväksyttävissä. Jo pelkkä ajatus saa liikkeelle voimakkaita
tunteita. Siltalan kirjaa lukevan on syytä varautua tähänkin todellisuuteen.


Vanhemmat voivat joutua tilanteeseen, jossa oma lapsi on saateltava kohti kuolemaa, Siltala
opastaa heitä lempeästi: "Vanhempien ei tarvitse näytellä sankarirooleja. Vanhemmat itkevät,
surevat, ovat vihaisia, tuntevat syyllisyyttä, helpotusta, iloa sekä toivon ja epätoivon vaihtelun."


Siltala jatkaa: "Vanhemmat antavat tilaa lapsen hädälle, tuskalle ja peloille. Rakastava ja
luotettava vanhempi on paras lapsen ahdistuksen lievittäjä. Yhdessä surraan ja itketään."


Siltalan mielestä lapsi tarvitsee vanhemmiltaan myös tiedon siitä, että hänen elämänsä on ollut
merkityksellinen ja että hän on rakastettu ja hyvä lapsi ja säilyy vanhempien ja sisarusten
mielessä kuoleman jälkeenkin.


Kuolemaa voidaan ajatella myös hiljaisuutena ja vapautuksena, tämä Siltalan ajatus lohduttaa
ahdistunutta, kuoleman kynnyksellä seisovaa ihmistä.


Pirkko Siltalan kirja on, oppikirja kuolevaisille.


                                                                                                                Markku Laitinen