... ja minä lähden. Mutta linnut jäävät tänne ja laulavat,
ja minun puutarhani jää, vihreä puu
ja kaivo.
Monta iltapäivää taivaat ovat sinisiä, kirkkaita,
ja kellotornin kellot kaikaavat
niin kuin nyt, tänä iltapäivänä.
Ihmiset jotka ovat minua rakastaneet nukkuvat pois
ja joka vuosi kaupunki puhkeaa uuteen eloon.
Mutta minun henkeni on aina vaeltava kaihoisasti
kukkatarhani samassa hämärässä nurkassa.
(Juan Ramon Jiminez, Viimeinen matka)
Lapsen suru, hätä ja itku herättää minussa uinuvan pikkupojan. Sisäinen lapseni hätääntyy. Samoin käy riemuissaan hyppelehtivän lapsen kanssa, sisäinen pikkupoikani riehaantuu. Kaikki ympärilläni tapahtuva peilautuu elämänhistoriaani vasten.
Suruni ei ole aina pelkästään tämän päivän surua, eikä iloni tämän hetken iloa. Tunteeni ovat tilanteen synnyttämiä, aikuisen minäni kokemia ja heijastuksia sisäisen lapseni kokemuksista.
Jiminezin runon kaksi viimeistä riviä kertovat tämän kaiken kauniilla tavalla.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti