Meidän kulttuurimme yleinen asenne lapseen ei ole ollut kovin positiivinen. Olennaista ei ollut usko lapseen ja tämän mahdollisuuksiin, vaan tärkeintä on ollut lapsen ohjaaminen nöyryyteen ja tottelevaisuuteen.
Erehdyksistä oli viipymättä rangaistava. Kaikkea kiittämistä tuli välttää ja kehuminen oli suorastaan kiellettyä. Sen katsottiin vievän lapsesta nöyryyden ja tuovan tilalle omahyväisyyden ja itserakkauden.
Jos vanhoissa sanalaskuissa piilee viisaus, niin kuin usein kuulee sanottavan, on tämä lapsen kannalta kovin karua viisautta.
Piiskaa ei saanut säästää, lapsen tahto oli äidin taskussa, näkyä sai vaan ei kuulua, liikaa ei sopinut nauraa, jos ollenkaan.
Vielä jokin aika sitten oli aikuisten illanistujaisten huvina lasten narraaminen ja juoksuttaminen tekemään erilaisia mahdottomia tehtäviä.
Heidän tuli etsiä olemattomia asioita, kuten veiviä, jolla kierretään sian häntä saparolle, ratkaista mahdottomia sanaleikkejä, aikuisten nauraessa lasten epäonnistumiselle ja hämmennykselle.
Tähän "kasvatukseen" kuului myös lapsen monenlainen karaiseminen. Häntä saatettiin säikytellä ja nipistellä, ja lapsen piti oppia rohkeaksi ja olla osittamatta säikähdystä tai kipua.
Suomalainen kasvatusperintö on hyvin raskas, näin toteaa Liisa Keltikangas-Järvinen, jonka kirjasta:
Hyvä itsetunto, edelliset lainaukset ovat peräisin.
Me olemme kaikki tämän kansanperinteen kasvatteja. Vanhemmat ihmiset ovat sen kokemuksellisia kantajia.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti