Viime aikoina on itsetunnon määreinä yhä useammin pidetty sellaisia asioita, jotka ovat enemmänkin itsekkyyttä kuin hyvää itsetuntoa.
Esitetään, että ihmisen tulisi oppia rakastamaan itseään, päästä velvollisuudentunteistaan ja lopettaa alituinen muiden hyväksi eläminen.
Koska näiden ominaisuuksien on katsottu kuuluvan perinteiseen naisenrooliin,on erityisesti naisia kehotettu "löytämään itsensä",
hylkäämään perhe-elämän arki ja kasvattajan velvollisuudet, etsimään uusia elämyksiä ja elämään yksilöllistä elämää omilla ehdoillaan.
Tämä ihanteena esitetty rohkeus "ottaa elämä omiin käsiinsä, elää täysillä", kuten muodikkaat sanonnat kuuluvat, on kuitenkin usein epävarmuutta omasta minuudesta ja siitä mitä ihminen
oikeastaan haluaa.
Tämä epävarmuus ei välttämättä hälvene "omilla ehdoilla elämisestä", koska kyseiset omat ehdot ovat usein ryntäilyä elämäntilanteesta ja ihmissuhteesta toiseen.
Tällaisen "omaehtoisen" elämän perimmäinen onnellisuus on kyseenalaista. Onni ei tule uskalluksesta olla itsekäs ja rohkeudesta elää vain niin kuin itse haluaa.
Näin kirjoittaa Professori Liisa Keltikangas-Järvinen kirjassaan: Hyvä itsetunto, Wsoy 1994
Palaan myöhemmin Keltikangas-Järvisen ajatuksiin, joihin jokaisen kannattaisi tutustua.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti