"Puutteemme kuvastuvat lapsistamme, koska kohdatessamme heidän tiedonhalunsa
paljastamme kyvyttömyytemme opettaa heitä omien kokemustemme perusteella tai myöntää, ettemme itse tiedä. Jos vanhemmat salaavat kyvyttömyytensä, heidän lapsensa todennäköisesti jatkavat salailua." (P. Clarkson)
Muistan hyvin kuinka jouduin monta kertaa suoranaiseen pinteeseen, kun lapsi kysyi minulta
jotain, johon en kyennyt antamaan vastausta, jos tämä tapahtui ihmisjoukon keskellä oli
tilanne vielä pahempi.
Jos en heti vastannut tai yritin kiemurrella kysymyksestä irti, lapsi toisti kysymyksensä vielä
kovemmalla äänellä, ja noloa tunnustaa - häpesin tietämättömyyttäni - lähinnä sen vuoksi, että
ajattelin - mitähän nuokin ajattelevat.
Keksin ongelmaan ratkaisun, mutta aivan liian myöhään: olisi pitänyt vastata rehellisesti, etten
tiedä, mutta otetaan asiasta selvää.
Vahinko oli jo ehtinyt tapahtua, usein tiuskin lapsille koska minua nolotti tietämättömyyteni.
Kannoin kiukkuisesti "häpeäkuormaa" ja olin itselleni vihainen.
Lapset vaistosivat epävarmuuteni ja heidän avoimuuteensa tuli pidättyväisyyttä. Kaikki tämä
vain siksi, että tyhmyyttäni yritin olla "kaikkitietävä" toisten silmissä.
Lapset paljastivat todellisen "tasoni ja opastivat minua". Heidän ansiostaan sain pudottaa yhden
taakan pois selästäni, opin sanomaan: etten tiedä.
Kiitän heitä ja pyydän anteeksi avuttomuuttani.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti