"Ihmisen suurimpia taakkoja on elämän kaksijakoisuus. Ulospäin pitää näyttää olevansa
oikeassa, onnistunut ja hyvä. Todellisuudessa ihminen kuitenkin tietää markkinoivansa itsestään valheellista, siloteltua kuvaa. Koulussa, työpaikalla, perheessä tai ystävien kesken voidaan
teeskennellä kaikkitietävää ja osaavaa roolia. Yksin ollen elämän raskas ja valheellinen
näytelmä saattaa masentaa aina itsetuhoajatuksiin asti." (Tuntematon)
Se on surullista, että ihminen ei saa olla sitä mitä on, erehtyväinen, tietämätön, virheellinen,
kompasteleva, töpeksivä, möhlivä, haavoittuva, hauras... ja niin edelleen.
Kaikki se täytyy salata, missä on huono ja osaamaton. Vaikka todellisuus kertoo ettei meistä
kukaan ole hyvä ja taitava, kuin määrätyllä osa-alueella, hyvin kapealla sektorilla.
Jos olisimme inhimillisiä, niin riisuisimme naamiot ja nauraisimme itsellemme ja toistenkin
typeryys naurattaisi meitä.
Sillä oikeasti olemme koomisia olentoja. Elämme totisina tätä elämää, emmekä huomaa kuinka
naurettavia olemme.
Lapsille nauretaan, kun he ovat pieniä ja meille nauretaan taas, kun olemme vanhoja, mutta
aikuisille ihmisille ei naureta, eikä heitä naurata.
On puhuttava vakavasti ja on oltava vakavia. Täytyy toimia vakaasti. Omaa kuvaansa ei passaa tahrata. On häpeällistä olla huono.
Sielläkö se peikko onkin? Häpeä. Sekö meitä "ajaa takaa" ja pakottaa salailuun? Häpeän
pelossako me teeskentelemme koko ikämme?
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti