Väitän, etten tarvitse ketään. Älä usko minua.

Erik Ewaldsin kirjasta: Tartu elämään, löytyy runomuotoon puettuna kaikki se, minkä me
tarvitsemme. Tässä se tulee, ole hyvä:


Yritä kuulla sitä, mitä en puhu ääneen.
Älä anna minun pettää itseäsi kasvojeni kautta,
jotka sinulle näytän,
sillä minulla on tuhat naamaria,
eikä mikään niistä ole minä.
Älä anna itseäsi pettää.
Minä teeskentelen varmaa ihmistä,
näyttelen olevani täynnä itseluottamusta.
Yritän olla kylmän asiallinen.
Väitän, etten tarvitse ketään.
Älä usko minua. Älä usko.
Syvällä sisimmässäni on todellinen minäni
täydessä hämmingissä, pelossa ja yksinäisyydessä.
Siksi luon itselleni naamarin,
jonka taakse piiloudun,
suojautuakseni katseilta, jotka tietävät.
Minä pelkään, etten sisimmältäni olekaan mitään,
ettei minua kannata omistaa.
Pelkään, että sinä tulet sen huomaamaan
ja työnnät minut luotasi.
Näin naamioiden paraati alkaa.
Juttelen kanssasi pikku hiljaa.
Kerron kaiken sen, millä ei ole mitään merkitystä,
mutta en puhu yhtään mitään siitä,
mikä merkitsee kaikkea,
siitä mikä minussa huutaa.
Ole kiltti ja kuuntele oikein tarkkaan
ja yritä kuulla juuri sitä, mitä en sano.
Haluaisin olla aito, spontaani.
Haluaisin olla oma itseni,
mutta sinun täytyy auttaa minua.
Sinun täytyy ojentaa kätesi minulle.
Joka kerta, kun olet minulle ystävällinen ja rohkaiset minua,
joka kerta, kun yrität minua ymmärtää,
joka kerta, kun todellakin välität minusta,
siivität minun sydäntäni.
Saan siivet,
hyvin heikot siivet, mutta siivet kuitenkin.
Sinun herkkyytesi, sympatiasi ja kykysi ymmärtää
voivat vapauttaa minut omasta varjomaailmastani,
epävarmuuteni ja yksinäisyyteni vankilasta.
Tämä ei tule olemaan helppoa sinulle.
Mitä lähemmäksi tulet,
sitä sokeammin lyön takaisin.


Erik Ewalds onnistuu runollaan riisumaan ainakin minulta naamion. Vankila olen minä itse.


                                                                                                                Markku Laitinen