"Mikään ei ole ihmiselle niin sietämätöntä kuin olla levossa ilman mitään intohimoja, ilman
työtä, ilman kiertotietä, ilman opiskelua. Silloin tuntee mitättömyytensä yksinäisyytensä,
tehottomuutensa, riippuvuutensa, heikkoutensa ja tyhjyytensä. Välittömästi sydämen syvyy-
destä nousee uupumus, synkkyys, suru, kärttyisyys, harmi, epätoivo. (Blaise Pascal)
Ihmisellä täytyy olla jokin mihin "tarttua". Ilman innostusta ja intohimoa jäämme tilaan, jota
voisi kutsua nimellä: mikään ei tunnu miltään.
Mutta on huomioitava, ettei jatkuva häärääminen välttämättä merkitse sitä, että ihminen on
innostunut ja kokee intohimoa johonkin toimintaan.
Kysymys on pikemminkin neuroottisuudesta ja kyvyttömyydestä rentoutua, jopa toimintaan "pakenemisesta", tekemisen pakosta.
Kun puhutaan aktiivisesta ihmisestä, siihen liitetään usein mielikuva toiminnallisuudesta ja
seurallisuudesta. Ulospäin suuntautuneisuus nähdään merkkinä aktiivisuudesta.
Passiivinen ihminen kuvaillaan mitään tekemättömäksi ja saamattomaksi, vetäytyväksi ja
vältteleväksi.
Juuri "passiivisuudessa" saattaa kuitenkin piillä oikeamuotoinen aktiivisuus. Kun ihmisellä
on kyky vetäytyä (vapaaehtoisesti) kaikesta hälinästä, kun hänellä on kyky "vain olla", niin
hänen sisäinen maailmansa näyttäytyy ja hänestä tulee:
aktiivinen itsensä tutkija, elämää intohimoisesti tarkasteleva, kanssakulkijoiden "sielunveli",
joka kulkee uteliaana hautaan saakka.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti