"Sodan jälkeenhän kiellettiin puhumasta, ei saanut mitään kriisihoitoa ja painajaiset seurasivat
yö yön jälkeen." (Nanen, s. 1953)
Jälleenrakentajien lapset
Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin
Antti Malinen & Tuomo Tamminen
Gaudeamus 2017
"Tunteita ei näytetty ja ei saanut näyttää, läheisyyttä vältettiin." (Nainen, s. 1953) Sodan jäljet
ovat syvällä suomalaisessa sielunmaisemassa, vaikka vuosikymmenet ovat niitä silottaneet.
Jälleenrakentajien lapset kuvaa erinomaisella tavalla sen, mitä lapsi kokee, kun sota päättyy,
mutta ei pääty kotona eikä ympäristössä.
Malisen ja Tammisen kirja perustuu muistoihin, joita sota-aikana ja pian sodan jälkeen
syntyneet ovat kertoneet.
"Vanhemmat hoitivat lastensa pelkoja kuka mitenkin. Yleisin käsittelytapa tuntui olleen
vaikeneminen. Tämä harvoin toimi, sillä lapset kuulivat ja aistivat vanhempien huolen ja
imivät sen itseensä, mikä vain pahensi lasten ahdistusta."
"Enemmistö kielteisistä ja ahdistavista tunnemuistoista liittyy tilanteisiin, jotka näyttäytyivät
lapsuudessa outoina, pelottavina tai käsittämättöminä. Muistojen ahdistavuutta lisää se, että
lapset ovat turhaan kaivanneet selityksiä näkemälleen ja kokemalleen. Näihin tilanteisiin
muistelijat kertovat hakeneensa vastauksia myöhemmällä iällään."
Ylläolevista kirjan kirjoittajien päätelmistä voimme ymmärtää, ettei juuri kukaan ole voinut
selvitä "ehjin nahoin" sodan jaloista, eikä ainakaan lapsi.
"Elettiin loppusyksyä, ja ovestamme astui musta, partainen ja likainen mies. Pelästyin ja
juoksin kiikkutuolissa istuneen vaarini syliin. "Älä pelkää, se on isä", sanoi äitini."
(Nainen, s. 1939)
Äskeinen kertoja jatkaa: "Aloitin kansakoulun syksyllä 1946. Luokkamme oli tyypillinen
sodanjälkeinen kooste 7-vuotiaista: oli lapsia, joiden isä oli jäänyt rintamalle, lapsia, joiden
äiti oli ehtinyt uuteen avioliittoon, oli lapsia, joiden isä oli sokea, rampa tai muuten
järkyttynyt, ja lapsia, joiden isälle oli jäänyt päälle komentovaihde. Oli myös evakkolapsia
ja Ruotsista palanneita."
Monen lapsen todellisuus oli hyvinkin karu. Vuonna 1940 syntynyt mies muistaa isänsä
kiukkuisena ja pirullisena alistajana, joka piti pojalleen alokaskoulutusta koko lapsuuden
ajan.
"Isä pakotti minua riisitautista ruipeloa olemaan 5-vuotiaasta lähtien yhtä kovassa saunan
löylyssä mitä hän itsekin oli. Hän manasi, että saatana huomisesta lähtien sinun on ruvettava
pitämään hametta kun olet noin akkamainen, kun et pysty löylyssä olemaan."
Lasten elämä kireän ilmapiirin ja turvattomuuden leimaamassa kodissa muuttui helposti
ilottomaksi. Koulusta kotiin päästyään lapset joutuivat olemaan varpaisillaan, ja ongelmien
pitkittyessä lapset oireilivat ruumiillisesti.
Sotien jälkeinen lapsuus sisälsi joskus (joillekin) myös unohtumattomia onnen hetkiä, kuten
seuraava muistelo osoittaa:
"Kauneimpia muistoja lapsuudestani: tuli Lauantain toivotut radiosta, soi Metsäkukkia, isä
sieppasi äidistä kiinni ja alkoivat tanssia, me lapset alasängyn reunalla yleisönä."
Mutta usein todellisuus näyttäytyi lasta haavoittavana ja traumaattisena kokemuksena:
"Mitähän minä olisin ollut, neljä tai viisi vuotta vanha. Minua rupesi jostain syystä
itkettämään, en nyt muista, että siihen olisi ollut mitään erityistä aihetta. Äiti ja isoäiti
sitten molemmat huusivat vieressä, että lakkaat heti huutamasta taikka saat selkääsi. Ja
lopulta minä sitten sain vitsaa, ja enhän minä silloin voinut enää lakata huutamasta."
(Mies, s. 1941)
Malisen ja Tammisen kirja osoittaa meille ettei ole olemassa mitään "miesten sotaa", sota
koskettaa kaikkia, ennen kaikkea lapsia.
Miehet "särkyivät" rintamalla, naisten oli pakko "lakata tuntemasta" kotirintamalla ja siinä
sivussa lasten elämä mureni palasiksi.
Jäljet ovat kauaskantoisia, yhden sukupolven henkinen vammautuminen näkyy toisessa ja
kolmannessa polvessa "selittämättömänä ahdistuneisuutena", tunnelukkoina ja vaikeutena
kertoa omista ongelmistaan.
Antti Malinen ja Tuomo Tamminen ovat tehneet kirjansa myötä "palveluksen isänmaalle".
On tärkeää, että sota -ja sodan jälkeinen aika tulee näkyville myös lasten silmin katseltuna.
Jälleenrakentajien lapset on täynnä "historian huminaa". Kirjasta löytyy kauniita valokuvia,
jotka jo itsessään kertovat paljon.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti