Lyhyitä lastenhoito-ohjeita äidille vuodelta 1941.
"Älä ota lasta syliin joka kerta, kun hän huutaa, äläkä pidä muutenkaan lasta paljon sylissä! Se
estää ja hidastuttaa lapsen kehitystä."
Perinteinen lastenkasvatus tähtäsi tottelevaisiin, sopeutuvaisiin ja hiljaisiin lapsiin.
"Äiti aina sanoi, että muistakaa olla nöyriä."
(Kirjasta: Jälleenrakentajien lapset, sotien jälkeinen Suomi lapsen silmin, Gaudeamus 2017)
Mitä pitäisi ajatella näistä opeista, jotka herättävät lähinnä kummastusta? Me 50-luvulla
syntyneetkin saimme nauttia tuon kaltaisten oppien hedelmistä.
Eivätkä opit olleet kokonaan kadonneet vielä 60-lukulaistenkaan lapsuudesta. Lapset täytyi
karaista ja valmistaa kovaan elämään.
Sota-aikana selviytyminen vaati tunnekylmyyttä, sitä korostettiin myös lastenkasvatuksessa.
Pelkureita ja "itkupillejä" halveksittiin, työteliäitä ja sankarillisia arvostettiin.
Kaikenlainen "herkkyys" kiellettiin itseltä ja sellaiset "oireet", mitkä viittasivat lasten hellä-
mielisyyteen, "korjattiin piiskamalla."
Tämä kaikki tapahtui "yleisen hyvän" nimissä. Uskomus, että vain kovettamalla itsensä voi
selvitä kaikista elämän kolhuista muuttui "totuudeksi", joka jäi elämään.
Sitä "totuutta" olemme kantaneet aina kolmanteen sukupolveen saakka ja vasta nyt alamme
ymmärtää, ettei meidän tarvitse koko ajan suojautua - pelätä.
Meillä on oikeus tuntea, herkistyä, ilmaista kaikki ne syvälliset kokemukset jotka olemme
torjuneet. Olemme oppineet että lapsi tarvitsee lohdutusta, turvallista syliä ja paljon rakkautta.
Meidän ei tarvitse enää osoittaa, että "pärjäämme vaikka yksin", eikä meidän tarvitse olla
pelottomia sankareita, me saamme olla ihmisiä.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti