"Elisabeth Kubler-Ross kertoo: Joitain vuosia sitten tunsin pojan, joka oli innokas jakamaan
rakkautta ja löytämään elämän, vaikka hänen oli oman elämänsä lopussa.
Tällä 9-vuotiaalla pojalla oli ollut syöpä kuusi vuotta. Sairaalassa näin heti, että hän oli
taistelunsa taistellut. Hän oli hyväksynyt kuolemansa todellisuuden. Kävin hänen luonaan
sanomassa hyvästit, kun hän oli lähdössä kotiin.
Yllätyksekseni hän pyysi minua luokseen kotiinsa. Kun yritin vilkaista, mitä kello oli, hän
vakuutti, ettei se kestäisi kauan. Niin ajoimme hänen pihaansa ja parkkeerasimme auton.
Hän pyysi isäänsä nostamaan alas polkupyörän, joka oli roikkunut tallissa kolme vuotta
käyttämättömänä. Pojan suuri unelma oli ajaa pyörällä kerran korttelin ympäri - hän ei
ollut koskaan kyennyt siihen. Hän pyysi isäänsä asentamaan pyörään apupyörät.
Tämä vaati pieneltä pojalta paljon rohkeutta: on nöyryyttävää tulla nähdyksi apupyörissä,
kun ikätoverit leikkivät pyörillään miten tahtovat. Kyynelsilmin isä asensi apupyörät.
Poika katsoi sitten minuun ja sanoi: "Sinun tehtäväsi on pitää äiti pois tieltä."
Tiedättehän millaisia äidit ovat, he haluavat aina suojella teitä kaiken aikaa. Äiti olisi halun-
nut pidellä pojastaan kiinni koko matkan korttelin ympäri, mutta se olisi vienyt pojan yrityk-
sestä voitonmaun.
Pojan äiti ymmärsi tämän. Hän tiesi, että yksi viimeisistä asioista, joita hän voisi tehdä
rakkaudestaan poikaansa oli pidättäytyä hoivaamasta lastaan tämän tarttuessa viimeiseen,
suureen haasteeseensa.
Odotimme, kun poika lähti ajamaan. Tuntui kuluvan ikuisuus. Sitten hän ajoi kulman takaa
juuri ja juuri pystyssä pysyen. Hän oli hyvin riutuneen näköinen ja kalpea. Kukaan ei
uskonut hänen kykenevän ajamaan pyörällä. Mutta hän ajoi luoksemme säteillen.
Sitten hän pyysi isäänsä isäänsä irrottamaan apupyörät, ja kannoimme pyörän ja hänet
yläkertaan. "Kun veljeni tulee koulusta kotiin, lähettäisittekö hänet yläkertaan?" poika
pyysi.
Kaksi viikkoa myöhemmin pojan pikkuveli, ensiluokkalainen, kertoi meille, että hän oli
saanut pyörän veljeltään syntymäpäivälahjaksi, koska veli oli tiennyt, ettei hän eläisi
pikkuveljen syntymäpäivään saakka.
Vaikka tällä urhealla pojalla ei ollut paljon aikaa ja voimia jäljellä, hän oli toteuttanut
viimeiset unelmansa, ajanut pyörällä korttelin ympäri ja antanut pyörän sitten lahjaksi
pikkuveljelleen.
Omasta puolestani voin vain sanoa: tämä tarina on syöpynyt syvälle mieleeni, eikä se
koskaan sieltä katoa.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti