Kirjassa: Myötätunnon mullistava voima sanotaan näin: Myötätunto on kykyä asettua toisen
saappaisiin, kokea asioita toisen näkökulmasta ja toimia sen mukaan.
Psykologinen turva on kokemusta siitä, ettei joudu sosiaalisesti nolatuksi tai häpäistyksi.
Hyväntahtominen on halua kokea myötätuntoa ja tarjota toisille psykologisesti turvallinen
ilmapiiri.
Kirjassa esitellään myös psykologiset perustarpeet:
1) vapaaehtoisuus eli kokemus autonomiasta ja siitä, että tekemiseni on lähtöisin minusta
itsestäni - omista arvoistani ja kiinnostuksistani - eikä tunnu ulkoapäin pakotetulta.
2) kyvykkyys, eli kokemus osaamisesta ja aikaansaamisesta.
3) läheisyys, eli kokemus siitä, että ympärilläni on ihmisiä, joista välitän ja jotka välittävät
minusta.
Näistä voi tehdä omakohtaisia arvioita (jos uskaltaa): Myötätunto: ei ole niinkään helppoa
asettua toisen asemaan, itsekkyys haraa vastaan.
Psykologinen turva: ei ole ollut.
Hyväntahtominen: Mielen tasolla kyllä, mutta puhuvatko teot puolestaan?
Kokemus autonomiasta: Hatara, nykyään vahvempi.
Kyvykkyys: Huonolla tolalla, paranemaan päin.
Läheisyys: Kyllä. (ajoittaista epävarmuuttakin on ollut)
Kuten "tuloksista" näkyy on elämäni ollut "huteralla" pohjalla. Sisäinen varmuus, tunne siitä,
että on riittävän hyvä tähän maailmaan, on jäänyt puutteelliseksi.
Kokemuksellisesti tämä on tarkoittanut sitä, että "on pitänyt suoriutua - yrittää pärjätä", sen
sijaan, että olisi elänyt "kaikin voimin" ja kukoistanut.
Se, että tiedostan nämä elämäni "puutteet", ei ole johtanut katkeruuteen, vaan ymmärrykseen.
R. Kipling runoilee näin:
Jos pystyt katsomaan vierestä,
kun menetät pelissä kaikkesi,
etkä silti haikaile mennyttä,
vaan panet huomiseen toivosi,
poikani olet mies!
Olen (ko) tietämättäni kulkenut Kiplingin osoittamaa polkua?
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti