"Pihaympäristössä kuuluu useita kovia ääniä peräkkäin ja aikuisen sylissä pikkumiehen jalat
alkavat ensin täristä, sitten vispata tosissaan. Äidin sylissä poika tärisee tovin ja kysyy äidiltä,
miksi jalat tärisevät. Pelko valuu pois, äiti vastaa, ja pelko valuu pois."
Satu Pusa
Vahvat ne vapisee eikä heikot
Sun Text Oy 2018
Satu Pusa kirjoittanut kirjansa meille, jotka jännitämme, pelkäämme ja oireilemme monin
tavoin, jopa silloin, kun mitään todellista uhkaa ei ole näköpiirissä. Kirja perustuu Pusan
henkilökohtaisiin kokemuksiin, tästä avoimuudesta kiitokset hänelle.
"Elimistöömme kertyneet stressi- ja traumakokemukset aiheuttavat kroonista jännittyneisyyttä.
Jos kannamme suurta tai kroonistunutta stressikuormaa, kehon purkaukselliset tärinäreaktiot
voivat yllättää meidät. Levon hetkellä, huokaistessamme tai nukkuessamme huomaamme
vapisevamme hennosti tai tärisemme toden teolla. Jos lisäksi säikähdämme: "Mitä minussa
tapahtuu?", tärinä voimistuu säikähdyksestämme."
Ylläoleva Pusan kuvaus on monille tuttu kokemus, mutta se voi olla myös "kiellettyä", jos
se on näkyvää: "Länsimaisen ihmisen elämää sävyttää sosiaalisen normaaliuden pakkopaita,
jolla puemme vapinamme piiloon."
Pusan mukaan tästä on seurauksena se, että vapina muuttuu uhkaksi ja alamme pelätä vapinaa
itseään. "Kuinka lujan, paniikinomaisen otteen tärinän pelko meissä saakaan - ja kuinka
suuri helpotus on lakata pelkäämästä vapinaansa."
Vapina on oire jolla on jokin lähtökohta. Pusan henkilökohtaisiin kokemuksiin on helppo
samaistua, tässä esimerkki: Auktoriteettivapina: "Kehoni tärisi usein tilanteissa, joissa koin auktoriteettikammoa. Kun jouduin käymään lääkärissä, kädet kosteina ja tärisevinä, kaula ja
kasvot punaisina, verenpaineeni oli takuulla aina koholla. Valmistauduin suden suuhun,
taisteluun tai pakoon."
Pelkovapinansa Pusa kuvailee tähän tapaan: "Huomasin kehoni reagoivan tärinällä, kun oli
ilmaistava omia ajatuksiaan. Häpesin, kun ei ollut sanoja pukea ajatuksiaan sanoiksi. Kun
kyseenalaistin mielessäni kuulemaani, tai havaitsin yleistyksiä ja uskomuksia, joita en
suoraan hyväksynyt omiin käsityksiini, pysyin hiljaa. Silti rintakehäni värisi kauttaaltaan
tarpeessani puolustautua. Jos koin pakottavan tärkeäksi ilmaista oman käsitykseni, värinä
yltyi vapinaksi puhuessani."
Hyvin tutulta kuulostaa myös häpeävapina, jonka "syntymätilanne" kuvastuu seuraavasti:
"Kuinkahan moni meistä on kokenut, ettei ole kelvannut omana itsenään! Voi kamala sitä
tuskaa, minkä lapsena ja nuorena punastelu sai aikaan. Sitä yrittää niin kovin olla sellainen,
että voisi tulla hyväksytyksi, olla samanlainen ja kelpaava, ja kun ei ole, hävettää."
"Tunnistamme tilanteita, kun sosiaalisten traumojemme muokkaamana, emme ole voineet-
kaan olla luottavaisesti toisten ihmisten seurassa - käännämme katseen pois, kurkku kiristyy,
tunnesäätely ohjaa pakoon ja pois. Silloin emme näe ja kuule ympärillemme, vaan omat
ajatukset, pelot ja uhka ohjaavat toimiamme." Tässäkin kohtaa nyökkään hyväksyvästi ja
totean, näinhän se on ollut.
Ja hyväksyvä nyökkäily saa vielä jatkua, kun Pusa kirjoittaa: "Monelle jännitys kerääntyy
rintakehän alueelle. Opimme välttelemään tai pidättämään itkua, jopa itkiessämmekin
pidätämme sitä. Jos itket, etkä salli sen nousta itsestäsi ulos, rintakehäsi jähmettyy. Kun
itket ja huokaiset, itku kestää aikansa ja rintakehäsi vapautuu. Tunteiden pidättäminen
lukitsee rintakehän, kylkiluiden väliset lihakset kiristyvät tai pihistämme pallean tiukaksi
panssariksi. Tunteiden tunnistamisen ja purkamisen sijaan, koemme kipua ja fyysistä
jäykkyyttä ja painetta."
Satu Pusa esittelee kirjansa loppupuolella myös stressinpurkuliikkeitä, joita ovat "hallittu"
vapiseminen ja tärinä. En ollut kuullutkaan ennen tällaisesta mahdollisuudesta ja siksi otan
sen ilolla vastaan.
Pusan kirja on vapauttava, omat kokemukset tulevat "jaetuksi", eikä niitä enää tarvitse hävetä
ja pelätä. Suosittelen lämpimästi tämän kirjan lukemista.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti