Kirja: jossa aivot herätellään hämmästymään.

"Käveleminen on niin luonnollista ja tavallista, että sitä on vaikea pitää huipputehokkaana
aivojen muovautuvuutta edistävänä terapiana, mutta se on yksi tepsivimpiä hoitoja. Nopeasti
kävelevän ihmisen hippokampukseen kasvaa uusia soluja, oli hän minkä ikäinen tahansa."




Norman Doidge
Aivot ja paranemisen ihme
Neuroplastisuuden mahdollisuudet
Viisas Elämä 2018




Aivoni eivät olekaan muuttumattomassa tilassa, tämä selviää Norman Doidgen erinomaisen
koukuttavaa kirjaa lukiessa. Värikkäästi kuvailtujen inhimillisten kokemusten kautta on
maallikollakin pääsy aivotoimintojen ihmeellisiin näkymiin.




Lumevaikutus on yksi tunnetuimmista ihmeellisyyksistä, siitä sanotaan kirjassa näin: Uusim-
pien aivokuvantamismenetelmien avulla on osoitettu, että lumevaikutuksen aikana kipu-
potilaiden tai masennuspotilaiden aivoissa tapahtuvat muutokset ovat lähes täsmälleen saman-
laisia kuin muutokset, joita tapahtuu heidän parantuessaan lääkkeiden ansiosta."




Mutta palataanpa vielä kävelemiseen, koska sen vaikutukset ovat vastaansanomattoman
ihmeellisiä: "Keski-iässä ihmisen aivot alkavat rappeutua, joten liikunta on silloin yhä
tärkeämpää, se on yksi harvoista tavoista vastustaa rappeutumisprosessia. Tämän ymmärtä-
minen on ratkaisevampaa kuin koskaan aiemmin, koska niin monet ihmiset viettävät suurim-
man osan päivästä tietokoneen ruudun ääressä istuen. Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että istumapainotteinen elämäntyyli on merkittävä sydäntautien, syövän, diabeteksen ja hermos-
toa rappeuttavien sairauksien riskitekijä. Jos jokin ihmelääke on olemassa, se on käveleminen,
huomauttaa Norman Doidge.


Jos ei joku vielä vakuuttunut kävelemisen vaikutuksista, niin tässä tulee lisäarvoa: "Vuonna
2013 kysymys siitä, miten käveleminen vaikuttaa Alzheimerin tautiin, sai vastauksen. Käve-
leminen oli tärkeä osa erittäin yksinkertaista ohjelmaa, joka pienensi dementian riskiä
hämmästyttävät 60 prosenttia. Jos jokin lääke kykenisi samaan, kaikki puhuisivat siitä ja se
vietäisiin käsistä."


Toiveita herättäviä hämmästelyn aiheita Doidgen kirjassa riittää, tässä yksi sellainen: "Jos
osa aivokudoksesta on vaurioitunut, jäljellä olevaa tervettä kudosta on mahdollista stimuloida
henkisin kokemuksin, esimerkiksi henkisiä harjoituksia tekemällä, liikkumalla tai vaikka
maailmaa aistimalla. Kudos järjestyy silloin uudelleen, siihen kehittyy uusia yhteyksiä ja
joskus jopa uusia hermosoluja, jotka ottavat hoitaakseen vaurioitumisen myötä kadonneet
kognitiiviset toiminnot."


Mielikuvaharjoittelu on "vanha keksintö", se saa tukea uusien tutkimusten myötä: "Aivo-
kuvista näkyy, että monet samoista neuroneista, jotka aktivoituvat, kun havaitsemme jotakin
ulkoisessa maailmassa, aktivoituvat myös silloin, kun muistamme jonkin kohteen tai
kokemuksen. Aivojen kannalta sillä ei ole paljon eroa, kuvittelemmeko jotakin tekoa vai
teemmekö sitä konkreettisesti."


Kirjassa esitellään monia mullistavia hoitomenetelmiä, kuten PoNS - keinotekoinen sähkö-
ärsytys kieleen: "Stimulaatio aktivoi 300 mikronin syvyydessä olevat aistinsolut, jotka
alkavat lähettää normaaleja, luonnollisia signaaleja aivohermojen kautta aivorunkoon ja
koko toiminnalliseen hermoverkkoon."


Myös valo -ja äänihoito esitellään vakuuttavin perustein. Uusia hermostollisia yhteyksiä
synnyttävät menetelmät voivat auttaa muun muassa autismin, MS-taudin ja Parkinsonin
taudin kanssa kamppailevia.


Norman Doidge kuvailee mukaansatempaavasti, jopa proosallisin tavoin, niin potilaskerto-
mukset, kuin hoitomenetelmätkin. Ymmärrettävää on, että joissakin kohtaa selittävät
lääketieteelliset termit ja kuvaukset eivät taivu maallikolle soveltuvaan muotoon.


Hämmentynyt ja hämmästynyt, niin kai voisi sanoa, kun on lukenut tämän kirjan.


                                                                                                            Markku Laitinen

Konkreettinen "tälli".

"Yksi ihmisluonnon traagisimmista piirteistä on tapa lykätä elämistä. Uneksimme kaikki
jostakin horisontissa siintävästä ruusutarhasta, sen sijaan, että nauttisimme ruusuista, jotka
tänään kukkivat ikkunamme alla." (Dale Carnegie)


Joskus on annettava itselleen oikein konkreettinen "tälli", että tulisi käsitys elämän rajalli-
suudesta. Niinpä minäkin tartuin mittaan, asetin sen noin 75-78 sentin pituiseksi. Sitten vedin
rajan siihen kohtaan missä olen nyt. 63 sentin ja 75 sentin väli näytti olemattomalta. Ja sen
mittainen olisi (hyvässä lykyssä) loppuelämäni. (?)


63 "senttiä" elettyä elämää takanapäin:
Ja mitä matkallani tein, "seisoin tumput suorana", itsekkäiden ajatusten pyörteessä ja annoin
kalliiden hetkien valua käsistäni. Missä ovat hyvät teot - rakastamisen jäljet? Miksi niitä
täytyy etsimällä etsiä?


12 "senttiä" ehkä jäljellä: Mitä minä nyt tekisin?


                                                                                                                         Markku Laitinen

Kielletyt tunteet.

Tarina: miehen luokse ilmestyi enkeli sanoen: "Toteutan kaikki toiveesi, aivan mitä vain
haluat - mutta muista, että toteutan toiveesi naapurillesi kaksin verroin!" Mies vastasi
ilkeästi hymyillen: "Ota toinen silmäni!"


Tämä Slavoj Zizekin julkituoma tarina ei lakkaa viehättämästä minua. Siinä on jotain perin
juurin inhimillistä - huumorin kautta voin hyväksyä kateuteni ja ilkeyteni.


Katarina Meskasen mukaan tunnemme itsemme huonoiksi, koska tunnemme negatiivista
tunnetta, mikä taas on omiaan lisäämään entisestään negatiivisia tunteita.


Elämästä tulee vaikeaa, jos ei hyväksy omia negatiivisia tunteitaan. Oli suuri helpotus, kun
aikoinaan tuli löydettyä lause: "Mielessään voi vaikka tappaa!" Mutta tosielämässä niin ei
tehdä.


Negatiivisten tunteiden "purkaminen" toisten niskaan on yleistä ja se juuri kertoo, ettei niitä
ole tunnistettu ja hyväksytty omassa itsessä.


"Ota toinen silmäni!" - antaa luvan kokea niitä tunteita, jotka ovat "kiellettyjä".


                                                                                                                        Markku Laitinen
 

Kirja: jossa "opetetaan" kuinka pelko valuu pois.

"Pihaympäristössä kuuluu useita kovia ääniä peräkkäin ja aikuisen sylissä pikkumiehen jalat
alkavat ensin täristä, sitten vispata tosissaan. Äidin sylissä poika tärisee tovin ja kysyy äidiltä,
miksi jalat tärisevät. Pelko valuu pois, äiti vastaa, ja pelko valuu pois."


Satu Pusa
Vahvat ne vapisee eikä heikot
Sun Text Oy 2018


Satu Pusa kirjoittanut kirjansa meille, jotka jännitämme, pelkäämme ja oireilemme monin
tavoin, jopa silloin, kun mitään todellista uhkaa ei ole näköpiirissä. Kirja perustuu Pusan
henkilökohtaisiin kokemuksiin, tästä avoimuudesta kiitokset hänelle.


"Elimistöömme kertyneet stressi- ja traumakokemukset aiheuttavat kroonista jännittyneisyyttä.
Jos kannamme suurta tai kroonistunutta stressikuormaa, kehon purkaukselliset tärinäreaktiot
voivat yllättää meidät. Levon hetkellä, huokaistessamme tai nukkuessamme huomaamme
vapisevamme hennosti tai tärisemme toden teolla. Jos lisäksi säikähdämme: "Mitä minussa
tapahtuu?", tärinä voimistuu säikähdyksestämme."


Ylläoleva Pusan kuvaus on monille tuttu kokemus, mutta se voi olla myös "kiellettyä", jos
se on näkyvää: "Länsimaisen ihmisen elämää sävyttää sosiaalisen normaaliuden pakkopaita,
jolla puemme vapinamme piiloon."


Pusan mukaan tästä on seurauksena se, että vapina muuttuu uhkaksi ja alamme pelätä vapinaa
itseään. "Kuinka lujan, paniikinomaisen otteen tärinän pelko meissä saakaan - ja kuinka
suuri helpotus on lakata pelkäämästä vapinaansa."


Vapina on oire jolla on jokin lähtökohta. Pusan henkilökohtaisiin kokemuksiin on helppo
samaistua, tässä esimerkki: Auktoriteettivapina: "Kehoni tärisi usein tilanteissa, joissa koin auktoriteettikammoa. Kun jouduin käymään lääkärissä, kädet kosteina ja tärisevinä, kaula ja
kasvot punaisina, verenpaineeni oli takuulla aina koholla. Valmistauduin suden suuhun,
taisteluun tai pakoon."


Pelkovapinansa Pusa kuvailee tähän tapaan: "Huomasin kehoni reagoivan tärinällä, kun oli
ilmaistava omia ajatuksiaan. Häpesin, kun ei ollut sanoja pukea ajatuksiaan sanoiksi. Kun
kyseenalaistin mielessäni kuulemaani, tai havaitsin yleistyksiä ja uskomuksia, joita en
suoraan hyväksynyt omiin käsityksiini, pysyin hiljaa. Silti rintakehäni värisi kauttaaltaan
tarpeessani puolustautua. Jos koin pakottavan tärkeäksi ilmaista oman käsitykseni, värinä
yltyi vapinaksi puhuessani."


Hyvin tutulta kuulostaa myös häpeävapina, jonka "syntymätilanne" kuvastuu seuraavasti:
"Kuinkahan moni meistä on kokenut, ettei ole kelvannut omana itsenään! Voi kamala sitä
tuskaa, minkä lapsena ja nuorena punastelu sai aikaan. Sitä yrittää niin kovin olla sellainen,
että voisi tulla hyväksytyksi, olla samanlainen ja kelpaava, ja kun ei ole, hävettää."


"Tunnistamme tilanteita, kun sosiaalisten traumojemme muokkaamana, emme ole voineet-
kaan olla luottavaisesti toisten ihmisten seurassa - käännämme katseen pois, kurkku kiristyy,
tunnesäätely ohjaa pakoon ja pois. Silloin emme näe ja kuule ympärillemme, vaan omat
ajatukset, pelot ja uhka ohjaavat toimiamme." Tässäkin kohtaa nyökkään hyväksyvästi ja
totean, näinhän se on ollut.


Ja hyväksyvä nyökkäily saa vielä jatkua, kun Pusa kirjoittaa: "Monelle jännitys kerääntyy
rintakehän alueelle. Opimme välttelemään tai pidättämään itkua, jopa itkiessämmekin
pidätämme sitä. Jos itket, etkä salli sen nousta itsestäsi ulos, rintakehäsi jähmettyy. Kun
itket ja huokaiset, itku kestää aikansa ja rintakehäsi vapautuu. Tunteiden pidättäminen
lukitsee rintakehän, kylkiluiden väliset lihakset kiristyvät tai pihistämme pallean tiukaksi
panssariksi. Tunteiden tunnistamisen ja purkamisen sijaan, koemme kipua ja fyysistä
jäykkyyttä ja painetta."


Satu Pusa esittelee kirjansa loppupuolella myös stressinpurkuliikkeitä, joita ovat "hallittu"
vapiseminen ja tärinä. En ollut kuullutkaan ennen tällaisesta mahdollisuudesta ja siksi otan
sen ilolla vastaan.


Pusan kirja on vapauttava, omat kokemukset tulevat "jaetuksi", eikä niitä enää tarvitse hävetä
ja pelätä. Suosittelen lämpimästi tämän kirjan lukemista.


                                                                                                                     Markku Laitinen

Reipas itkemättömyys.

Joku on kirjoittanut näin: "Huolehdi herkkyydestäsi - kukkaa ei voi avata vasaralla."


Herkkyyden piilottelu alkaa jo hyvin varhain lapsuudessa, koska ympäristö painostaa siihen.
Vanhemmat pelkäävät, ettei herkkä lapsi tule pärjäämään kovassa maailmassa.


Suomalaiskansallinen perintömmekään ei kannusta herkkyyteen, reipas itkemättömyys on ollut
ihanteemme vuosisatojen ajan.


Sota-ajan perintöä on tunteiden torjunta, jos jää vollottamaan ei selviä. Tätä "viisautta" me
toteutamme jo kolmannessa sukupolvessa.


Ajatuksena on, että kukaan ei voi minua haavoittaa, kun ylläni on "rautainen haarniska". Ajatus
kyllä toimii, mutta jättää meidät ikuisen kaipuun valtaan.


Elämättömän elämän tuntu voi johtua siitä, että olemme joutuneet piilottamaan palan aitoa
itseämme - herkkyytemme.


                                                                                                                           Markku Laitinen

Sydän särkyy ja sanat putoavat sisään.

Oppilas kysyi rabbilta: "Miksi Toora käskee meitä painamaan sanat sydämellemme? Miksei se
käske meitä painamaan sanoja sydämeemme?"
Rabbi vastaa: "Se johtuu siitä, että koska olemme tällaisia kuin olemme, sydämemme on kiinni,
emmekä voi painaa sanoja niihin. Siispä asetamme ne sydämiemme päälle. Ja ne pysyvät siinä,
kunnes eräänä päivänä sydän särkyy ja sanat putoavat sisään."   (Tuntematon)


Juuri näinhän se on, elämme elämää joka sulkee pois sisimmän olemuksemme. Emme ehdi
tunteilla, kiintymyksemmekin suuntautuu materialismiin ja ulkoisiin seikkoihin.


Kunnes jotakin tapahtuu ja joudumme syvän surun valtaan, silloin meille avautuu näkymä
aitoon itseemme.


Pakahduttava itku avaa sydämen portit ja sanat todellakin putoavat sisään.


                                                                                                                      Markku Laitinen

Kirja: jossa syömisen sijaan lähdetäänkin tunnematkalle.

"Sydämen nälkä on sellaista nälkää, jota ei voi syömisellä helpottaa. Sydämen nälkään syödään,
kun etsitään apua mielen matalapaineeseen ja haetaan huojennusta. Sydämen nälän vallassa
syödään lohturuokia, herkkuja ja roskaruokaa, vaikka oikeastaan kaipaisi lohdutusta, huolen-
pitoa tai hemmottelua."


Katarina Meskanen
Pysäytä tunnesyöminen
Tuuma-Kustannus 2018


Katarina Meskasen kirja ei ole "hömppäkirja", jollaisia on tarjolla pilvin pimein. Tässä kirjassa
puhutaan oikeasti asiaa ja kurkistetaan ihmismielen perukoille.


Meskanen sanoo suoraan, että ruoka on huono helpotuskeino tunne-elämän tarpeisiin, sillä se
ei ratkaise varsinaista taustalla olevaa ongelmaa.


"Tunneperäisen ylensyömisen perimmäinen tarkoitus on helpottaa tukalaan oloa. Syömällä
pyritään tasaamaan epämiellyttäviä tunteita, kuten surua, jännittämistä, ahdistusta, masennusta,
tyhjää oloa, kateutta ja pettymystä," tähdentää Meskanen.


Tunneperäisen syömisen juuret voivat löytyä kaukaa lapsuudesta: Toisinaan herkut korvaavat
puutteellista vanhemmuutta tai paikkaavat poissaoloa. "Kun lapsi ei voi kokea saavansa
vanhemmaltaan kaipaamaansa huomiota, hellyyttä, hoivaa ja huolenpitoa, lapsen perustarpeet
eivät tyydyty. Silloin lapsen täytyy yrittää keksiä jokin toinen keino selviytyäkseen tilanteesta.
Syömisestä voi tulla ikään kuin syli, johon lapsi käpertyy hakemaan hellyyttä. Ruoalla saa
jotain, mitä ei muuten saa omilta vanhemmiltaan: rakkautta."


Meskasen mukaan on myös niin, että jokainen kerta, kun tunteensa syö pois, vahvistaa pel-
koaan tunteitaan kohtaan. Mitä enemmän jotain tunnetta pyrkii välttämään, sitä sitkeämmin
se yrittää päästä tajuntaan, mielen pinnalle.


Tunteiden syömiseen houkuttelee kuitenkin se tosiasia, että syömisellä on voimakas psyko-
loginen vaikutus: syöminen tuo nopean helpotuksen ja välittömän tyydytyksen, huomauttaa
Meskanen.


Pettymys ja itsesyytökset liittyvät läheisesti tunnesyömiseen. Kun syömiseen latautuu suuria
odotuksia ja kohtuuttomia tavoitteita, niitä seuraa todennäköisesti myös ennemmin tai myö-
hemmin pettymys, kirjoittaa Meskanen ja jatkaa: "Itsekritiikin, pettymysten ja itsesyytösten
parasta vastalääkettä on hyväksyä oma erehtyvyytemme ja inhimillisyytemme."


Helppoa ei tunnesyöjän elämä todellakaan ole, sillä taustalla vaanii myös häpeä: "Koska vai-
keudet hallita omaa ongelmasyömistään, toistuva ylensyöminen ja yksinäiset syömingit ovat
niin häpeällisiä, tunneperäisen mässäilyn haluaa salata muilta. Salaamalla oireitaan ajautuu
kuitenkin entistä voimakkaammin yksinäisyyteen ja erillisyyteen, jotka vuorostaan ruokkivat
häpeää."


Miten sitten määritellään terve syöminen? Meskanen tekee sen näin: terve syöminen on
armollista, sallivaa ja joustavaa. Syömiseen liittyvistä päätöksistä ei tarvitse stressata, eivätkä
ne nostata hankalia tunteita. Ruokavallinnoista voi joustaa tarvittaessa syyllistymättä."


Meskanen lisää vielä, että kaikessa syömisessä paras tavoite on hyvinvointi, ei kilojen pudo-
tus, kehon muokkaus, tunteiden tukahduttaminen tai oman olon helpottaminen.


Meskanen heittää myös hyväksymishaasteen, jonka eräs kohta kuuluu näin: Lopetetaan tuo-
mioiden jakaminen muille heidän kokonsa, painonsa tai ulkomuotonsa perusteella.


Kirjan tärkein "neuvo" tulee kuitenkin tässä: Hankalassa tilanteessa suhtaudu itseesi kuin
hätääntyneeseen lapseen: rauhoita, juttele lempeästi ja selkeytä tilanne.


Katarina Meskanen peräänkuuluttaa armollisuutta, lempeää suhtautumista ja hyväksyntää.
Kirjan syvällinen anti yllättää ja onkin hyvin ilmeistä, ettei tätä kirjaa ole kirjoitettu
ansaintalogiikan kannustamana. Jos uskallat lähteä tunnematkalle, niin lue tämä kirja.


                                                                                                                  Markku Laitinen

Voisin "hoitaa itseäni", enkä tehdä yrityksiä tuon toisen "korjaamiseksi".

"Maailmankaikkeudessa on vain pieni osa sellaista, jota aivan varmasti voit parantaa ja se
olet sinä itse."


Ylläolevan ajatuksen alkuperäinen julkituoja on minulle tuntematon, mutta kiitokseni hänelle
lähetän.


Se kun tuppaa olemaan niin, että minä muiden tapaan näen omat ongelmani toisissa ihmisissä
ja jään siten autuaan tietämättömäksi siitä, että voisin "hoitaa itseäni", enkä tehdä yrityksiä
tuon toisen "korjaamiseksi".


Suhteeni kanssakulkijoihin muuttuu vain oman "paranemiseni" myötä, eikä siten, että yritän
muuttaa heitä, jotka vierelläni kulkevat.


                                                                                                                     Markku Laitinen

Enää en murtua voi.

"Niin elämä aseellas raskaimmalla
lyö, iske! Enää en murtua voi. Minun
sydämeni helisee moukarin alla,
mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin
se soi." (Saima Harmaja)


Hyvät ja huonot, päivät ja ajat, menevät ja tulevat. Tahtoisin vain tavoittaa tuon voiman mikä
Saima Harmajan runossa soi.


                                                                                                                  Markku Laitinen

Kirja: jonka avulla avautuu näkymä sisäiseen paloon.

"Älykkö ei kuulu mihinkään, mutta näkee maailman oikein. Sellaisia ei ole koskaan ryhmäksi
asti."


Matti Salminen
Erno Paasilinnan kirjallinen elämä
Into Kustannus 2018


Matti Salminen on mitä ilmeisemmin Erno Paasilinna fani, (kuten minäkin.) näin voi päätellä
kun lukee hänen kirjaansa.


Ensimmäiseksi tottakai Salminen etsiytyy Paasilinnan lapsuus ja nuoruusaikojen lähteille.
Juuret ja motiivi kirjoittamiseen paljastuvat pikku hiljaa: "Hänellä oli kirjoittamistaitojen
hiomisen lisäksi toinenkin tähtäin: tyttöjen saaminen kirjeenvaihtoon." Kun päämäärä oli
riittävän houkutteleva, alkoi syntyä kelpo tekstiä, toteaa Salminen.


Ja nuori Paasilinna kuvailee itse tähän tapaan kirjoittamisen paloaan: " Kynäily on harrastus,
johon en koskaan kyllästy. - Näin vietän iltani - ja onnellisimmat hetkeni." Väkevä sisäinen
lähde peilautuu voimallisesti esiin myös tässä: "Nyt tiedän, että minun täytyy kirjoittaa.
Tiedän voittavani vastukset. Palan halusta tietää ja osata joka päivä enemmän kuin eilen."


Salminen seurailee Paasilinnan kehitystä kirjoittajana: "Vuoden 1960 aikana Erno kirjoitti eri
lehtiin pitkälti yli sata arvostelua, katsausta ja selostusta ja jopa pari esseetä. Kyseessä oli
hänen lopullinen läpimurtonsa kirja-arvostelijana ja kirjallisuusesseistinä."


Salmisen tutkiva silmä löytää Paasilinnan seuraavista vaiheista hänen luonteenpiirteitään
kuvailevia ajatuksia: "En löydä kotia politiikasta, isänmaasta, idästä, lännestä. En ole
pyrkinytkään olemaan samaa mieltä kenenkään kanssa."

Paasilinnan erikoisominaisuus -"röyhkeän hankala mies" - alkaa hahmottua kirjan myötä, hän
ei kerta kaikkiaan pysty olemaan hiljaa kohdatessaan "väärän valan vannojia", tai muita
vastaavia, omasta mielestään "kukonpoikia" - valtaapitäviä ja nousukkaita. Tämä koski myös
kulttuuripiirejä, joiden tekopyhyyden Paasilinna tuomitsi.


Myöhemmin hänen kirjoittajaminänsä hieman muuttui. Paasilinnan kirjoitti kaksi kirjaa:
Kaukana maailmasta (Otava 1980) ja Maailman kourissa (Otava 1983). Salminen sanoo tässä
kohtaa näin: "Paasilinnan tuotannossa Petsamo oli tärkeä merkkipaalu, ja tekisi mieli väittää,
että vasta Petsamon luettuaan voi sanoa, että on Paasilinnansa lukenut."


Syksyllä 1984 julkaistiin Paasilinnan : Yksinäisyys ja uhma - esseitä kirjallisuudesta. Tällä  
teoksella Erno Paasilinnasta tuli maamme ensimmäinen Fnlandia-palkittu kirjailija. Eivätkä
hänen ansionsa tähän loppuneet. Tähänastiset elämäni kirjaimet (1996) sai ylistävät
arvostelut, Aleksis Kiven palkinnon ja mies jopa Pro-Finlandia-mitalin. Vuonna 1998
Paasilinnalle myönnettiin valtion taiteilijaeläke, toteaa Salminen.


Kuin kunnianosoituksena Salminen vielä selvittää, että Paasilinna viimeinen lehtikirjoitus-
kokoelma ilmestyi hänen viimeisenä elinvuotenaan 2000. Sen nimeksi tuli hänen koko
uraansa hyvin kuvaava Hyökkäyksiä ja puolustuksia. Saman vuonna hän työsti saman-
aikaisesti kolmea muuta kirjaa. Kyllä, kolmea. Ja viimeisenä elinvuotenaan.


Loppukaneetiksi sopii Salmisen kuvailu, joka kuuluu näin: Helppo mies Erno Paasilinna ei
ollut, mutta unohtaa häntä ei sovi. Hänenlaisiaan kirjailijoita ei Suomessa enää ole. Näin
ovat sanoneet monet tunnetut kirjailijat. Ja vielä paljon useammat tavalliset lukijat.


Matti Salminen on tehnyt vaativaa työtä, jonka ansiosta lukijalle avautuu historiallisen ja
elämänkerrallisen näkökulman lisäksi erään ihmisen sielunmaisema.


                                                                                                                   Markku Laitinen   


                                                                                                                          

Älä murehdi mitä muut ajattelevat sinusta.

"Hyvin useilla ihmisillä on taipumus rangaista itseään eri tavoin. Me vähättelemme itseämme,
tavoittelemme muiden hyväksymistä näiden ehdoilla ja tunnemme syyllisyyttä. Tästä on
seurauksena heikko itsetunto. Samaten seurauksena on eräänlainen tarkkaileva elämänmuoto.
Elämme kuin roolissa, jossa tapahtuvaa suoritusta tarkkailemme ikään kuin ulkopuolisen
silmin. Teennäinen elämäntapa riistää meiltä ajan ja mahdollisuuden aitoon elämiseen ja
tuntemiseen."  (Tuntematon)


Omin ehdoin eläminen tuntuu vaikealta. Vähän väliä joillakin on valta määrittää toimieni kuva.
Eivät he sitä ota, vaan minä annan sen oikeuden heille, koska elän toisten arvostuksen varassa.
Samalla annan ympäristölle vallan arvostella kaikkea sitä mitä olen ja teen.


Enkä muistele mielessäni lausetta: "Älä murehdi mitä muut sinusta ajattelevat. Heillä on kiire
miettiä, mitä sinä ajattelet heistä." (Anon)


                                                                                                                           Markku Laitinen