"Meihin kiintyneen ihmisen tunnemme seuraavista merkeistä: hänellä on hymyilevät kasvot ja
levollinen katse, hän on kiinnostunut puheestamme, hänellä on lempeä ääni, hän osoittaa
suurta myötätuntoa ja haluaa hartaasti tavata meidät." (Hitopadesha)
Ylläolevia merkkejä saamme harvoin "lukea". Vain pienet lapset, rakastuneet ja eläimet
osoittavat aitoa kiintymystä. Me muut, saman lajin edustajat kuljemme toistemme ohitse
osoittamatta minkäänlaista todellista mielenkiintoa.
Me saatamme kyllä hymyillä, mutta vähän "vinosti". Levollisuuden sijaan pälyilemme ja
teemme mielessämme "lähtöä". Kuuntelemme, mutta emme "kuule". Äänemme on "kylmä". Myötätunto vaihtuu helposti "vahingoniloksi". Tapaamiseen on yksi syy, "pakko".
Tämä kaikki vain siitä syystä, että pelkäämme "paljastumista". Salailemme omia virheitämme, puutteitamme ja epäonnistumisiamme. Suojaudumme, ettei kukaan näkisi millaisia oikeasti
olemme.
Haavoittuvuus ja hauraus on meille kauhistus, siksi rakennamme muuria yhä vahvemmaksi.
Pelkäämme omia ja muiden tunteita. Elämä on meille "teatteria", jossa esiinnymme pärjää-
vinä, menestyvinä ja onnistuneina.
Todellinen minämme on "kyyristyneenä" jossain sisällämme ja huutaa päästäkseen näkyville.
Mutta me jatkamme esitystämme loppuun saakka ja vasta näytöksen tullessa kohti finaaliaan,
me havahdumme toteamaan: en uskaltanut elää.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti