"Kuinka monet ovatkaan eronneet elämästä minun saamatta ilmaistuksi heille, mitä minulle
merkitsi kaikki heidän osoittamansa hyvyys ja lempeys! Miltei järkyttyneenä olen monesti
haudoilla hiljaa itsekseni soperrellut sanoja, jotka suuni olisi aikoinaan pitänyt lausua elävälle
ihmiselle." ( Albert Schweitzer)
Miksi me käymme kuolleita kiittämään, sellaisiakin joille emme koskaan "hyvää sanaa" sano-
neet? Miksi emme heidän eläessään saaneet suutamme auki?
"Elämässä veljeni, elämässä", sanoo joku viisas kirjoituksessaan. Mutta ei, me jätämme "hyvät
tekomme" tuonnemmaksi, ehtiihän sitä (?) sitten arkun äärellä, tai haudan laidalla...
Vihan, kateuden ja katkeruuden alla, meissä velloo kyky hyvyyteen, rakkauteen ja lempeyteen,
siellä piileskelevät myös ne sanat joita emme lausu, teot joita emme tee.
Jostain syystä vaalimme negatiivisia tunteitamme ja ruokimme niitä päivittäin ajatuksillamme.
Niistä kasvaa muuri, jonka takana oikea minämme "vapisee" halusta lausua jotain hyvää.
Odotamme, että meitä kehutaan, kiitetään ja rakastetaan. Tarvitsemme arvostusta ja hyväk-
syntää. Itse emme tarjoa mitään näistä niille eläville ihmisille, jotka kulkevat kanssamme yhtä matkaa.
Muistotilaisuudessa sanomme, hän oli hyvä ja rakastettava ihminen. Itkukin on saattanut tulla.
Mutta silloin, kun tämä ihminen eli olimme vaiti.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti