Jos luonto äkkiä saisi äänen, se voisi kysyä: "Mikä on murheesi kuolevainen, kun antaudut
tähän itkuun ja nurinaan? Miksi itket ja valitat kuolemaa? Jos elämäsi tähän saakka on ollut
miellyttävää, miksi et poistu niin kuin vieras, joka on elämän täyden osan saanut, ja vetäydy
huolettomaan lepoon rauhallisin mielin? - Tai, jos kaikki voittosi ovat kuluneet hukkaan ja
elämäsi tullut vastenmieliseksi, mihin yrität sitä pitkittää? (Lucretius - Epikuros)
On olemassa ihmisiä, jotka eivät tahtoisi kuolla koskaan. Heidän tavoitteenaan on ikuinen
elämä. He antavat syväjäädyttää itsensä siinä toivossa, että saisivat jonakin päivänä herätä
elämään.
Miten hullua, miten itsekästä. Jos ei kukaan kuole, niin mihin kaikki tulevat ihmiset mahtuvat?
Mistä löytyy kaikille ruoka, vesi ja muu tarpeellinen? Kuinka maapallon elonkehä voisi
sellaista kestää, kun olemme jo nyt ylittäneet sen sietokyvyn?
Itsekkyyden taustalta voi löytyä ajatus siitä, että ihminen kuvittelee itsensä irralliseksi muusta
elollisesta. Ihminen antaa itselleen erivapauden olla jotain muuta kuin luonnon kiertokulun
osanen - "Olen liian tärkeä kuolemaan".
Tämä tärkeä "kuolematon" ihminen tarttuu kynsin hampain kiinni omaisuuteensa, hän puristaa
rahat nyrkkinsä luullen näin säilyttävänsä sen, mikä on hänelle rakkainta. Ja siinä kohtaa hän
huudahtaa: en tahdo kuolla!
"En luovu mistään, en edes elämästä", eikö tämä ole pohjatonta itsekkyyttä. Miksi ei voisi
ajatella, että annanpa tilaa "uusille vieraille".
Jokaiselle pitäisi olla jo alun alkaen selvää, että olemme täällä vain vierailulla - kuka minkäkin
aikaa - ja meidän on poistuttava, kun olemme "kylläisiä", tai "kohtalon kutsumia".
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti