Äitimme lähti tänään "pyörällä kirkolle", eikä hän palaa sieltä kauppakassien kanssa. Viimeisen matkan pöly alkaa laskeutua ja me katselemme "pitkänsuoran päähän", tyhjyyteen.
60-luvulla pienimmät juoksivat hänen pyöränsä perässä "tonkkatelineelle" saakka niin, että
hiekkatie pöllysi, me isommat istuimme portaille odottamaan.
Sen sijaan, että palaisi kotiin, seitsemän lapsen äiti "pyöräilee" nyt valoisaa tietä - jossain
tuolla, täydellisen rauhan ja rakkauden ympäröimänä, eikä hänen tarvitse kuulla, kun
huudamme: äiti toikko mitään!
Me nousemme kaikki ylös, vilkuttamaan.
Markku Laitinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti