Korvaamaton lahja.

Jos olet aamulla varhain saanut istua "unihiekkaisten" lasten kanssa sohvalla, kylki kyljessä, niin
olet onnekas. Olet hetken aikaa "tunteva ihminen" ilman mitään osoittamista, näyttämistä tai
pätemisen tarvetta. Saat tuntea merkityksellisyyttä, sinun tehtäväsi on turvata tämä hetki. Lapset osoittavat sinulle ansaitsematonta luottamusta.


Pienet paljaat varpaat peittelet huolellisesti päiväpeiton uumeniin. Rutistat lapset hellävaroen
kainaloosi ja tovin kuluttua saat kuunnella "lapsenkielistä elämänfilosofiaa", kysymyksiä jotka
saavat sinut hämilleen, päättelyjä joihin et itse enää kykene (koska olet kadottanut lapsenmieli-
syytesi), ja tarkkoja huomioita myös sinusta itsestäsi.


Mielesi täyttää lähes "sietämätön hyvän olon tunne", jota vielä "elossa" ollessasi kutsuit
rakkaudeksi, onnellisuudeksi ja vähintäänkin suureksi kiintymykseksi. Olet saanut lapsilta
korvaamattoman lahjan. Sinä elät taas. Kiitä heitä, niin minäkin teen.


                                                                                                                    Markku Laitinen

Miksi olen elänyt?

"Luulen, etten olisi jaksanut elää, ellen olisi kirjoittanut ja kirjoittaessani elänyt uudelleen
elämääni, vaikka elämässäni ei olekaan paljon hyvää kertomista. Olen kirjoittanut kaiken
itseni tähden jaksaakseni elää ja selvittääkseni itselleni miksi olen elänyt. Mutta miksi olen
elänyt, sitä en tiedä  ja lopettaessani viimeisenkin kirjani, on tietoni tästä vielä vähäisempi
kuin alkaessani kirjoittaa."  (Mika Waltari)


On myös sanottu, että kirjailija kirjoittaa eläessään vain yhden kirjan ja kirjoittaa sen yhä
uudelleen. Ihminen työstää omaa tarinaansa loputtomasti. Hän, joka kokee jääneensä vaille
rakkautta "huutaa rakkautensa perään".


Samanlaisia olemme me "ei kirjailijatkin", yritämme eheytyä ja päästä sopuun itsemme kanssa.
Ja loppua kohti tultaessa alamme kysellä, miksi olen elänyt?


Se joka löytää vastauksen, voi kuolla tyytyväisenä ja rauhassa.


                                                                                                                         Markku Laitinen

Pakahduttavia tunteita.

Tolstoi kirjoittaa: "Kukapa ei muistaisi lapsuudestaan sitä pakahduttavaa tunnetta, kun rakkaus
tulvii yli äyräidensä ja sen kohteeksi kelpaa kuka tai mikä vain: ystävät, isä, äiti, veljet, ilkeät-
kin ihmiset, viholliset, koira, hevonen, ruoho - silloin toivoo kaikille hyvää, toivoo että kaikki
olisivat onnellisia, ja vielä enemmän toivoo, että osaisi itse tehdä kaikki onnellisiksi ja voisi
omistaa elämänsä muille. Juuri tällaisessa, ja vain tällaisessa rakkaudessa on ihmisen elämä."


Jouluna lapsenmielisyyden yltä pyyhkäistään pölyt pois, riisutaan kyynikon asu, ja elvytetään
kylmettynyt sydän. Meissä asustava herkkä lapsi saa herätä kokemaan pakahduttavia tunteita -
kaihoisaa surumielisyyttä, sydämen täyttävää rakkautta, kyyneleet silmiin pusertavaa onnea
ja joka sopukan täyttävää riemullisuutta.


Myöhemmin, jouluyön rauhassa ja hiljaisuudessa saatamme vielä "tavoittaa lapsen", joka
hykertelee hyvää oloa. Elämässä on näin ollut hetken aikaa "jotain enemmän", jotain niin
kaunista ja herkkää, ettei sen tahtoisi päättyvän. Lapsuutemme seuralainen, hellämielinen
hyvyys on koskettanut meitä, olkaamme kiitollisia siitä.


                                                                                                                         Markku Laitinen

Varovasti, kuin piilossa ollen.

Psykologinen turvallisuus: Kokemus siitä, että on turvallista tuoda esiin omat mielipiteensä ja
uskaltaa epäonnistua ilman naurunalaiseksi joutumista. (Kirjasta: Myötätunnon mullistava voima)


Sama asia on ollut mielessäni, kun päähäni pälkähti aikoinaan tämä lause: Ryhmä on ryhmä
vasta sitten, kun sen sisällä voi turvallisesti olla tyhmä.


Innostunut ja kokeilunhaluinen lapsi kysyy "tyhmiä", puhuu "typeryyksiä" ja tekee "lapsellisia"
juttujaan lainkaan hätkähtämättä, kunnes hänet nolataan. Lapsi altistetaan häpeälle ja samalla riistetään luovan oppimisen mahdollisuus.


Suomessa tällaisella kulttuurilla on pitkät perinteet. Toisenlaisista kulttuureista saapuneet vaihto-
oppilaat ovat aina ihmetelleet esimerkiksi sitä, miksi suomen kouluissa nauretaan sille, joka
vastaa väärin, tai uskaltautuu kysymään "tyhmän" kysymyksen.


Me opimme jo hyvin varhain olemaan "varpaillamme", pidämme suun kiinni, ettei meitä leimat-
taisi tyhmiksi, tai ettemme joutuisi naurunalaisiksi. Jätämme kysymättä opin kannalta tärkeitä
kysymyksiä.


Nolatuksi tuleminen ja naurunalaiseksi joutuminen ovat ainakin olleet, jos eivät ole vieläkin,
aiheellisia pelkoja myös työpaikoilla.


Epäonnistumisen pelko juontaa juurensa edellä kuvatuista kokemuksista, myös huono itsetunto
ja vähäinen omanarvontunto voivat olla joiltakin osin noihin kokemuksiin liitettävissä.


Ei meidän tarvitse ollenkaan ihmetellä, että jännitämme, olemme epävarmoja, ja alamme elää "varovasti", kuin piilossa ollen. Elämän "eväämme" ovat tapakulttuurimme mukaiset.


                                                                                                         Markku Laitinen


                                                                                          


 

Typerykset johtavat viisaita.

"Typerykset johtavat viisaita, lapset käskevät aikuisia ja kourallisella ihmisiä on kaikkea suurim-
man osan nääntyessä nälkään." (Jean-Jagues Rousseau)


Rousseaun on täytynyt olla näkijä, kun osasi ennustaa meidän aikakautemme "olotilan" näin tar-
kasti.


Jos Rousseau kuvaili tässä omaa aikakauttaan, niin sitten meidän on kysyttävä: missä on se
ihmiskunnan "huima" henkinen kehitys johon usein viitataan?


Koska: todistettavasti ainakin se, että typerykset johtavat viisaita pitää edelleen paikkansa.
Jos et usko, niin sopii katsella "isonveden  yli", sieltä löytyy elävä todiste.


                                                                                                                   Markku Laitinen

Ihmiset eivät enää luota omaan järkeensä.

"Voiko olla mitään älyttömämpää kuin seuraava: tuolla miehellä on oikeus tappaa minut, koska
hän asuu joen toisella puolella ja hänen hallitsijansa on riidoissa minun hallisijani kanssa, vaikka
minulla itselläni ei ole ollut hänen kanssaan vähäisintäkään erimielisyyttä."  (Blaise Packal)


Sotiin on usein lähdetty hurraahuudoin, ajattelemattomina ja manipuloituina. Packal kuvailee
ajattelevan ihmisen mietteet.


Miksi kaksi "naapurin" miestä ja naista alkavat ampua, tappaa toisiaan, vaikka kumpikin näkee,
että myös tuolla toisella on mukanaan kuva, jossa hän hymyilee perheensä ympäröimänä.


Molemmilla on kaipuu kotiin, kummatkin kaipaavat rauhaa, mutta ovat "pakotettuja" käymään
toistensa kurkkuun.


Ja vain siksi, että jollain älyttömällä tasolla tehdään älyttömiä päätöksiä, joiden motiivi saattaa
olla aivan jokin muu, (henkilökohtainenkin) mitä "kansalle syötetään".


Tolstoin mielestä: Ne syyt, joilla hallitus perustelee sotia ja asevarustelua, ovat aina verhoja,
joiden takana piilee kokonaan muita vaikuttimia.


Tolstoi myös huomauttaa, että "joukkoihin vaikuttamisen voima ei näy missään niin selvästi
kuin sodassa, kun ihmiset eivät enää luota omaan järkeensä, vaan uskovat mitä heille sanotaan.
Miljoonat ihmiset tekevät riemuiten ja ylpeinä takoja, jotka he kaikki tietävät tyhmiksi, inhot-
taviksi, vahingollisiksi, vaarallisiksi ja täysin tarpeettomiksi. He ymmärtävät tekonsa ja pa-
heksuvat niitä - ja jatkavat samaan tapaan."


                                                                                                                  Markku Laitinen

Ja me kauhistumme..

Persialaisilla on seuraavanlainen kertomus: Miehen kuoleman jälkeen hänen sielunsa nousi
taivaaseen, ja häntä vastaan tuli kauhistuttava nainen. Nainen oli ruma, likainen, kokonaan
märkivien haavojen peittämä. Miehen sielu kysyi: "Mitä sinä täällä teet, kun olet tuollainen
rumilus, iljettävämpi kuin piru itse?" Nainen vastasi: "Minä olen sinun maanpäälliset tekosi."


Vaikka ei tulkitsisikaan tätä tarinaa uskonnon kautta, niin ymmärtää sanoman. Ehkä meille käy
juuri ennen kuolemaa niin, että kaikki maanpäälliset tekomme näyttäytyvät ja me kauhistumme
niitä. Alamme laskea hyvien tekojemme määrää ja hämmästymme kuinka vähän niitä on
vuosikymmenten aikana kertynyt. Pahoja tekoja laskiessamme väsymme, niiden määrä ylittää käsityskykymme. Ihmettelemme omia toimiamme: kuinka näin saattoi käydä, vaikka selvästi muistan, että olin vakaasti päättänyt olla hyvä ihminen.


                                                                                                                       Markku Laitinen

Jotkut rakastavat julmuutta.

"Uutisissa kerrotaan kidutuksista tai verilöylyistä, ja me tunnemme helpotusta kun siirrytään
käsittelemään poliittisia skandaaleja tai urheilua. Me sivustakatsojat käännämme katseemme.
Torjumalla kaikki hirmuteot ylläpidetään illuusiota, että maailma on perimmiltään siedettävä
paikka. Kuitenkin on lähes varmaa, että lukiessanne tätä lausetta jossakin ihmisiä tapetaan ja
kidutetaan."


Dubaissa on salaisen poliisin päämajassa selli, missä on:
karmaisevan tehokkaat äänentoistolaitteet ja "valkoista kohinaa" synnyttävä laite, joka tuottaa
ääntä sellaisella - 11 hertsin - taajudella, että ihmiskeho lopulta hajoaa. Tuon melulaitteen
kanssa vilkkumaan on tahdistettu salamavalo, sekin säädetty 11 hertsin taajuudelle. Näiden
yhteisvaikutuksesta kuka tahansa selliin pantu muuttuu hetkessä kiljuvaksi avuttomaksi
armonanojaksi.


Tämän kidutuskammion asentaneen brittifirman edustajien on kuultu kutsuneen sitä
"naurutaloksi".


Jotkut rakastavat julmuutta. Emotionaalisesti vajavaiset ihmiset tehostavat itseään alistamalla
ja kohtelemalla muita julmasti. Lisäksi julmuutta hillitsevät moraaliresurssit on mahdollista
vaientaa, kertoo Jonathan Glover kirjassaan Ihmisyys, 1900 - luvun moraalihistoria.


Yhdysvaltain merijalkaväen everstiluutnantilta kysyttiin, miltä tuntui katsella Kuwaitissa olevia
irakilaisjoukkoja lentokoneesta. Hän vastasi: "Se on sama kuin sytyttäisi yöllä keittiöön valot
ja katselisi kuinka torakat lähtevät vipeltämään ... Ne on vihdoinkin saatu paikkaan, jossa
voimme tappaa ne."


Glover haluaa kuitenkin huomauttaa, että: "Kun sotaa johdetaan etäältä käsin, psykologinen
tilanne on erilainen. Kunnioitukseen ja myötätuntoon liittyvät esteet on myös helppo sivuuttaa.
Sotatoimien johtajat ovat kaukana kuolevista. Nöyryytyksiä ei nähdä. Myötätunto on mini-
maalista."


Gloverin mielestä joukkomurhaan osallistuvan on helpompi pitää itseään lempeänä ja
humaanina henkilönä, jos kauheuksilla ei näytä olevan kovin paljon tekemistä hänen itsensä
kanssa.


Stalinin tyrannian aikana murhattiin huomattavasti enemmän ihmisiä kuin natsien leireillä.
Maon uhreja on vielä enemmän. Pol Pot tappoi huomattavasti suuremman osan maansa
väestöstä kuin Hitler. Glover pitää kuitenkin Hitlerin tarkastelua "syvimpään synkkyyteen
katsomisena".


"Minun kasvatuskeinoni ovat kovia. Heikot osat pitää vasaroida pois. Minun teutonisen
veljeskuntani linnoituksessa kasvaa nuori sukupolvi, jonka edessä maailma tulee tärisemään.
Tahdon nuorison olevan väkivaltaista, komentelevaa, pelotonta ja julmaa. Heidän on
pystyttävä kestämään tuskaa. Heissä ei saa olla mitään heikkoa tai herkkää."  (Hitler)


(Hitlerin isä kasvatti lapsiaan julmalla ja väkivaltaisella tavalla)


Ote juutalaisvastaisesta propagandasta: Biologiselta kannalta tarkasteltuna hän vaikuttaa aivan
normaalilta. Hänellä on kädet ja jalat sekä jonkinlaiset aivot. Hänellä on silmät ja suu. Mutta
oikeasti hän on aivan eri olento, hirvitys. Hän ainoastaan näyttää ihmiseltä, ihmisen kasvotkin
hänellä on, mutta hänen mielensä on alhaisempi kuin eläimen. Tässä olennossa velloo valtoi-
menaan karmaiseva kaaos, pelottava tuhovimma, primitiiviset halut, ylittämätön pahuus,
epäsikiö, ali-ihminen.


Goebbels kirjoitti, että hänellä oli "tarpeeksi rohkeutta tuhota, murskata nauraen se, mitä
joskus pidimme pyhänä, kuten perinteet, kasvatus, ystävyys ja inhimillinen rakkaus."
Eichmann sanoi viiden miljoonan valtion vihollisen tappamisen suoneen hänelle niin suuren tyydytyksen, että hän voisi sen takia hypätä hautaansa nauraen.


Jonathan Glover esittelee meille myös atomipommin syyt ja seuraukset. Euroopan viimei-
simmän sodan (entisen Jugoslavian) julmuudet.


Ja jostain tämän kaiken kauheuden keskeltä hän löytää pieniä valonpilkahduksia, inhimillistä
elämää.


Lähteet: Jonathan Glover: Ihmisyys, 1900-luvun moraalihistoria.
Suomen Rauhanpuolustajat, Like Kustannus 2003


                                                                                                                       Markku Laitinen

Levotonta pimeyttä.

"Vain osa meistä on terve: vain osa meistä rakastaa mielihyvää ja pitkiä onnellisia päiviä, haluaa
elää yhdeksänkymmentävuotiaaksi ja kuolla rauhassa talossa, jonka rakensimme ja joka suojaa
jälkeemme tulevia. Toinen puoli meistä on lähes hullu... ja haluaa kuolla katastrofissa, joka
palauttaa elämän alkutekijöihinsä jättämättä talostamme jäljelle mitään muuta kuin mustuneen
kivijalan. Luontomme valoisa puoli taistelee sisällämme tätä levotonta pimeyttä vastaan, eikä
kumpikaan ole oikein voitolla, koska meidät on jaettu kahdeksi riitapukariksi, jotka tarvitsevat
toisiaan."  (Rebecca West)


My Lain kylä Vietnamissa 1968: He polttivat jokaisen talon poroksi. He raiskasivat naiset ja
tytöt ja sitten tappoivat heidät. Toisia naisia he puukottivat emättimeen ja toisilta repivät
suolet ulos - tai sitten leikkasivat irti heidän kätensä tai päänahkansa. Raskaana olevilta
naisilta viillettiin vatsa auki ja heidät jätettiin kuolemaan. Tehtiin joukkoraiskauksia ja ihmisiä
tapettiin ampumalla tai pistimillä. Joukkoteloituksissa konekiväärituli niitti kerralla tusinoittain
ihmisiä kaivantoon, joukossa vanhuksia, naisia ja lapsia. Neljässä tunnissa liki viisisataa
kyläläistä sai surmansa.


Ja he, tekijät olivat "tavallisia" amerikkalaisia poikia, kuten Varnado Simpson: "Mutta kuten
sanoin, tapettuani lapsen minulta katosi kaikki tolkku. Ja kun on aloittanut, on helppo jatkaa.
Kunhan aloittaa. Vaikeinta - tai vaihe - on tappaminen, mutta kun kerran tappaa, siitä tulee
helpompaa, on yhä helpompi tappaa seuraava ja seuraava ja seuraava. Minulla ei ollut mitään
tunteita, tai mitään emootioita, ei kerta kaikkiaan mitään. Ei mitään suuntaa. Minä vain tapoin."


Lähteet: Jonathan Glover
Ihmisyys
Suomen Rauhanpuolustajat, Like Kustannus 2003


                                                                                                                     Markku Laitinen

Mikä murhe?

Mitä pahaa on siinä, että lapset, äiti ja isä asettuvat pöydän ääreen ruokailemaan, eikä
kukaan sen jälkeen halua lähteä yhtään mihinkään?


Onko väärin, että isä ei haluakaan punttisalille, eikä "kavereitten kaa" baariin?


Meneekö jokin väärin, jos äiti ei ilmoita lähtevänsä muutamaksi päiväksi "ihanaa elämää"
kurssille?


Mikä murhe siitä tulee jos perhe käpertyy sohvalle toistensa kainaloon?


                                                                                                                        Markku Laitinen