Korvaamaton lahja.

Jos olet aamulla varhain saanut istua "unihiekkaisten" lasten kanssa sohvalla, kylki kyljessä, niin
olet onnekas. Olet hetken aikaa "tunteva ihminen" ilman mitään osoittamista, näyttämistä tai
pätemisen tarvetta. Saat tuntea merkityksellisyyttä, sinun tehtäväsi on turvata tämä hetki. Lapset osoittavat sinulle ansaitsematonta luottamusta.


Pienet paljaat varpaat peittelet huolellisesti päiväpeiton uumeniin. Rutistat lapset hellävaroen
kainaloosi ja tovin kuluttua saat kuunnella "lapsenkielistä elämänfilosofiaa", kysymyksiä jotka
saavat sinut hämilleen, päättelyjä joihin et itse enää kykene (koska olet kadottanut lapsenmieli-
syytesi), ja tarkkoja huomioita myös sinusta itsestäsi.


Mielesi täyttää lähes "sietämätön hyvän olon tunne", jota vielä "elossa" ollessasi kutsuit
rakkaudeksi, onnellisuudeksi ja vähintäänkin suureksi kiintymykseksi. Olet saanut lapsilta
korvaamattoman lahjan. Sinä elät taas. Kiitä heitä, niin minäkin teen.


                                                                                                                    Markku Laitinen

Miksi olen elänyt?

"Luulen, etten olisi jaksanut elää, ellen olisi kirjoittanut ja kirjoittaessani elänyt uudelleen
elämääni, vaikka elämässäni ei olekaan paljon hyvää kertomista. Olen kirjoittanut kaiken
itseni tähden jaksaakseni elää ja selvittääkseni itselleni miksi olen elänyt. Mutta miksi olen
elänyt, sitä en tiedä  ja lopettaessani viimeisenkin kirjani, on tietoni tästä vielä vähäisempi
kuin alkaessani kirjoittaa."  (Mika Waltari)


On myös sanottu, että kirjailija kirjoittaa eläessään vain yhden kirjan ja kirjoittaa sen yhä
uudelleen. Ihminen työstää omaa tarinaansa loputtomasti. Hän, joka kokee jääneensä vaille
rakkautta "huutaa rakkautensa perään".


Samanlaisia olemme me "ei kirjailijatkin", yritämme eheytyä ja päästä sopuun itsemme kanssa.
Ja loppua kohti tultaessa alamme kysellä, miksi olen elänyt?


Se joka löytää vastauksen, voi kuolla tyytyväisenä ja rauhassa.


                                                                                                                         Markku Laitinen

Pakahduttavia tunteita.

Tolstoi kirjoittaa: "Kukapa ei muistaisi lapsuudestaan sitä pakahduttavaa tunnetta, kun rakkaus
tulvii yli äyräidensä ja sen kohteeksi kelpaa kuka tai mikä vain: ystävät, isä, äiti, veljet, ilkeät-
kin ihmiset, viholliset, koira, hevonen, ruoho - silloin toivoo kaikille hyvää, toivoo että kaikki
olisivat onnellisia, ja vielä enemmän toivoo, että osaisi itse tehdä kaikki onnellisiksi ja voisi
omistaa elämänsä muille. Juuri tällaisessa, ja vain tällaisessa rakkaudessa on ihmisen elämä."


Jouluna lapsenmielisyyden yltä pyyhkäistään pölyt pois, riisutaan kyynikon asu, ja elvytetään
kylmettynyt sydän. Meissä asustava herkkä lapsi saa herätä kokemaan pakahduttavia tunteita -
kaihoisaa surumielisyyttä, sydämen täyttävää rakkautta, kyyneleet silmiin pusertavaa onnea
ja joka sopukan täyttävää riemullisuutta.


Myöhemmin, jouluyön rauhassa ja hiljaisuudessa saatamme vielä "tavoittaa lapsen", joka
hykertelee hyvää oloa. Elämässä on näin ollut hetken aikaa "jotain enemmän", jotain niin
kaunista ja herkkää, ettei sen tahtoisi päättyvän. Lapsuutemme seuralainen, hellämielinen
hyvyys on koskettanut meitä, olkaamme kiitollisia siitä.


                                                                                                                         Markku Laitinen

Varovasti, kuin piilossa ollen.

Psykologinen turvallisuus: Kokemus siitä, että on turvallista tuoda esiin omat mielipiteensä ja
uskaltaa epäonnistua ilman naurunalaiseksi joutumista. (Kirjasta: Myötätunnon mullistava voima)


Sama asia on ollut mielessäni, kun päähäni pälkähti aikoinaan tämä lause: Ryhmä on ryhmä
vasta sitten, kun sen sisällä voi turvallisesti olla tyhmä.


Innostunut ja kokeilunhaluinen lapsi kysyy "tyhmiä", puhuu "typeryyksiä" ja tekee "lapsellisia"
juttujaan lainkaan hätkähtämättä, kunnes hänet nolataan. Lapsi altistetaan häpeälle ja samalla riistetään luovan oppimisen mahdollisuus.


Suomessa tällaisella kulttuurilla on pitkät perinteet. Toisenlaisista kulttuureista saapuneet vaihto-
oppilaat ovat aina ihmetelleet esimerkiksi sitä, miksi suomen kouluissa nauretaan sille, joka
vastaa väärin, tai uskaltautuu kysymään "tyhmän" kysymyksen.


Me opimme jo hyvin varhain olemaan "varpaillamme", pidämme suun kiinni, ettei meitä leimat-
taisi tyhmiksi, tai ettemme joutuisi naurunalaisiksi. Jätämme kysymättä opin kannalta tärkeitä
kysymyksiä.


Nolatuksi tuleminen ja naurunalaiseksi joutuminen ovat ainakin olleet, jos eivät ole vieläkin,
aiheellisia pelkoja myös työpaikoilla.


Epäonnistumisen pelko juontaa juurensa edellä kuvatuista kokemuksista, myös huono itsetunto
ja vähäinen omanarvontunto voivat olla joiltakin osin noihin kokemuksiin liitettävissä.


Ei meidän tarvitse ollenkaan ihmetellä, että jännitämme, olemme epävarmoja, ja alamme elää "varovasti", kuin piilossa ollen. Elämän "eväämme" ovat tapakulttuurimme mukaiset.


                                                                                                         Markku Laitinen


                                                                                          


 

Typerykset johtavat viisaita.

"Typerykset johtavat viisaita, lapset käskevät aikuisia ja kourallisella ihmisiä on kaikkea suurim-
man osan nääntyessä nälkään." (Jean-Jagues Rousseau)


Rousseaun on täytynyt olla näkijä, kun osasi ennustaa meidän aikakautemme "olotilan" näin tar-
kasti.


Jos Rousseau kuvaili tässä omaa aikakauttaan, niin sitten meidän on kysyttävä: missä on se
ihmiskunnan "huima" henkinen kehitys johon usein viitataan?


Koska: todistettavasti ainakin se, että typerykset johtavat viisaita pitää edelleen paikkansa.
Jos et usko, niin sopii katsella "isonveden  yli", sieltä löytyy elävä todiste.


                                                                                                                   Markku Laitinen

Ihmiset eivät enää luota omaan järkeensä.

"Voiko olla mitään älyttömämpää kuin seuraava: tuolla miehellä on oikeus tappaa minut, koska
hän asuu joen toisella puolella ja hänen hallitsijansa on riidoissa minun hallisijani kanssa, vaikka
minulla itselläni ei ole ollut hänen kanssaan vähäisintäkään erimielisyyttä."  (Blaise Packal)


Sotiin on usein lähdetty hurraahuudoin, ajattelemattomina ja manipuloituina. Packal kuvailee
ajattelevan ihmisen mietteet.


Miksi kaksi "naapurin" miestä ja naista alkavat ampua, tappaa toisiaan, vaikka kumpikin näkee,
että myös tuolla toisella on mukanaan kuva, jossa hän hymyilee perheensä ympäröimänä.


Molemmilla on kaipuu kotiin, kummatkin kaipaavat rauhaa, mutta ovat "pakotettuja" käymään
toistensa kurkkuun.


Ja vain siksi, että jollain älyttömällä tasolla tehdään älyttömiä päätöksiä, joiden motiivi saattaa
olla aivan jokin muu, (henkilökohtainenkin) mitä "kansalle syötetään".


Tolstoin mielestä: Ne syyt, joilla hallitus perustelee sotia ja asevarustelua, ovat aina verhoja,
joiden takana piilee kokonaan muita vaikuttimia.


Tolstoi myös huomauttaa, että "joukkoihin vaikuttamisen voima ei näy missään niin selvästi
kuin sodassa, kun ihmiset eivät enää luota omaan järkeensä, vaan uskovat mitä heille sanotaan.
Miljoonat ihmiset tekevät riemuiten ja ylpeinä takoja, jotka he kaikki tietävät tyhmiksi, inhot-
taviksi, vahingollisiksi, vaarallisiksi ja täysin tarpeettomiksi. He ymmärtävät tekonsa ja pa-
heksuvat niitä - ja jatkavat samaan tapaan."


                                                                                                                  Markku Laitinen

Ja me kauhistumme..

Persialaisilla on seuraavanlainen kertomus: Miehen kuoleman jälkeen hänen sielunsa nousi
taivaaseen, ja häntä vastaan tuli kauhistuttava nainen. Nainen oli ruma, likainen, kokonaan
märkivien haavojen peittämä. Miehen sielu kysyi: "Mitä sinä täällä teet, kun olet tuollainen
rumilus, iljettävämpi kuin piru itse?" Nainen vastasi: "Minä olen sinun maanpäälliset tekosi."


Vaikka ei tulkitsisikaan tätä tarinaa uskonnon kautta, niin ymmärtää sanoman. Ehkä meille käy
juuri ennen kuolemaa niin, että kaikki maanpäälliset tekomme näyttäytyvät ja me kauhistumme
niitä. Alamme laskea hyvien tekojemme määrää ja hämmästymme kuinka vähän niitä on
vuosikymmenten aikana kertynyt. Pahoja tekoja laskiessamme väsymme, niiden määrä ylittää käsityskykymme. Ihmettelemme omia toimiamme: kuinka näin saattoi käydä, vaikka selvästi muistan, että olin vakaasti päättänyt olla hyvä ihminen.


                                                                                                                       Markku Laitinen

Jotkut rakastavat julmuutta.

"Uutisissa kerrotaan kidutuksista tai verilöylyistä, ja me tunnemme helpotusta kun siirrytään
käsittelemään poliittisia skandaaleja tai urheilua. Me sivustakatsojat käännämme katseemme.
Torjumalla kaikki hirmuteot ylläpidetään illuusiota, että maailma on perimmiltään siedettävä
paikka. Kuitenkin on lähes varmaa, että lukiessanne tätä lausetta jossakin ihmisiä tapetaan ja
kidutetaan."


Dubaissa on salaisen poliisin päämajassa selli, missä on:
karmaisevan tehokkaat äänentoistolaitteet ja "valkoista kohinaa" synnyttävä laite, joka tuottaa
ääntä sellaisella - 11 hertsin - taajudella, että ihmiskeho lopulta hajoaa. Tuon melulaitteen
kanssa vilkkumaan on tahdistettu salamavalo, sekin säädetty 11 hertsin taajuudelle. Näiden
yhteisvaikutuksesta kuka tahansa selliin pantu muuttuu hetkessä kiljuvaksi avuttomaksi
armonanojaksi.


Tämän kidutuskammion asentaneen brittifirman edustajien on kuultu kutsuneen sitä
"naurutaloksi".


Jotkut rakastavat julmuutta. Emotionaalisesti vajavaiset ihmiset tehostavat itseään alistamalla
ja kohtelemalla muita julmasti. Lisäksi julmuutta hillitsevät moraaliresurssit on mahdollista
vaientaa, kertoo Jonathan Glover kirjassaan Ihmisyys, 1900 - luvun moraalihistoria.


Yhdysvaltain merijalkaväen everstiluutnantilta kysyttiin, miltä tuntui katsella Kuwaitissa olevia
irakilaisjoukkoja lentokoneesta. Hän vastasi: "Se on sama kuin sytyttäisi yöllä keittiöön valot
ja katselisi kuinka torakat lähtevät vipeltämään ... Ne on vihdoinkin saatu paikkaan, jossa
voimme tappaa ne."


Glover haluaa kuitenkin huomauttaa, että: "Kun sotaa johdetaan etäältä käsin, psykologinen
tilanne on erilainen. Kunnioitukseen ja myötätuntoon liittyvät esteet on myös helppo sivuuttaa.
Sotatoimien johtajat ovat kaukana kuolevista. Nöyryytyksiä ei nähdä. Myötätunto on mini-
maalista."


Gloverin mielestä joukkomurhaan osallistuvan on helpompi pitää itseään lempeänä ja
humaanina henkilönä, jos kauheuksilla ei näytä olevan kovin paljon tekemistä hänen itsensä
kanssa.


Stalinin tyrannian aikana murhattiin huomattavasti enemmän ihmisiä kuin natsien leireillä.
Maon uhreja on vielä enemmän. Pol Pot tappoi huomattavasti suuremman osan maansa
väestöstä kuin Hitler. Glover pitää kuitenkin Hitlerin tarkastelua "syvimpään synkkyyteen
katsomisena".


"Minun kasvatuskeinoni ovat kovia. Heikot osat pitää vasaroida pois. Minun teutonisen
veljeskuntani linnoituksessa kasvaa nuori sukupolvi, jonka edessä maailma tulee tärisemään.
Tahdon nuorison olevan väkivaltaista, komentelevaa, pelotonta ja julmaa. Heidän on
pystyttävä kestämään tuskaa. Heissä ei saa olla mitään heikkoa tai herkkää."  (Hitler)


(Hitlerin isä kasvatti lapsiaan julmalla ja väkivaltaisella tavalla)


Ote juutalaisvastaisesta propagandasta: Biologiselta kannalta tarkasteltuna hän vaikuttaa aivan
normaalilta. Hänellä on kädet ja jalat sekä jonkinlaiset aivot. Hänellä on silmät ja suu. Mutta
oikeasti hän on aivan eri olento, hirvitys. Hän ainoastaan näyttää ihmiseltä, ihmisen kasvotkin
hänellä on, mutta hänen mielensä on alhaisempi kuin eläimen. Tässä olennossa velloo valtoi-
menaan karmaiseva kaaos, pelottava tuhovimma, primitiiviset halut, ylittämätön pahuus,
epäsikiö, ali-ihminen.


Goebbels kirjoitti, että hänellä oli "tarpeeksi rohkeutta tuhota, murskata nauraen se, mitä
joskus pidimme pyhänä, kuten perinteet, kasvatus, ystävyys ja inhimillinen rakkaus."
Eichmann sanoi viiden miljoonan valtion vihollisen tappamisen suoneen hänelle niin suuren tyydytyksen, että hän voisi sen takia hypätä hautaansa nauraen.


Jonathan Glover esittelee meille myös atomipommin syyt ja seuraukset. Euroopan viimei-
simmän sodan (entisen Jugoslavian) julmuudet.


Ja jostain tämän kaiken kauheuden keskeltä hän löytää pieniä valonpilkahduksia, inhimillistä
elämää.


Lähteet: Jonathan Glover: Ihmisyys, 1900-luvun moraalihistoria.
Suomen Rauhanpuolustajat, Like Kustannus 2003


                                                                                                                       Markku Laitinen

Levotonta pimeyttä.

"Vain osa meistä on terve: vain osa meistä rakastaa mielihyvää ja pitkiä onnellisia päiviä, haluaa
elää yhdeksänkymmentävuotiaaksi ja kuolla rauhassa talossa, jonka rakensimme ja joka suojaa
jälkeemme tulevia. Toinen puoli meistä on lähes hullu... ja haluaa kuolla katastrofissa, joka
palauttaa elämän alkutekijöihinsä jättämättä talostamme jäljelle mitään muuta kuin mustuneen
kivijalan. Luontomme valoisa puoli taistelee sisällämme tätä levotonta pimeyttä vastaan, eikä
kumpikaan ole oikein voitolla, koska meidät on jaettu kahdeksi riitapukariksi, jotka tarvitsevat
toisiaan."  (Rebecca West)


My Lain kylä Vietnamissa 1968: He polttivat jokaisen talon poroksi. He raiskasivat naiset ja
tytöt ja sitten tappoivat heidät. Toisia naisia he puukottivat emättimeen ja toisilta repivät
suolet ulos - tai sitten leikkasivat irti heidän kätensä tai päänahkansa. Raskaana olevilta
naisilta viillettiin vatsa auki ja heidät jätettiin kuolemaan. Tehtiin joukkoraiskauksia ja ihmisiä
tapettiin ampumalla tai pistimillä. Joukkoteloituksissa konekiväärituli niitti kerralla tusinoittain
ihmisiä kaivantoon, joukossa vanhuksia, naisia ja lapsia. Neljässä tunnissa liki viisisataa
kyläläistä sai surmansa.


Ja he, tekijät olivat "tavallisia" amerikkalaisia poikia, kuten Varnado Simpson: "Mutta kuten
sanoin, tapettuani lapsen minulta katosi kaikki tolkku. Ja kun on aloittanut, on helppo jatkaa.
Kunhan aloittaa. Vaikeinta - tai vaihe - on tappaminen, mutta kun kerran tappaa, siitä tulee
helpompaa, on yhä helpompi tappaa seuraava ja seuraava ja seuraava. Minulla ei ollut mitään
tunteita, tai mitään emootioita, ei kerta kaikkiaan mitään. Ei mitään suuntaa. Minä vain tapoin."


Lähteet: Jonathan Glover
Ihmisyys
Suomen Rauhanpuolustajat, Like Kustannus 2003


                                                                                                                     Markku Laitinen

Mikä murhe?

Mitä pahaa on siinä, että lapset, äiti ja isä asettuvat pöydän ääreen ruokailemaan, eikä
kukaan sen jälkeen halua lähteä yhtään mihinkään?


Onko väärin, että isä ei haluakaan punttisalille, eikä "kavereitten kaa" baariin?


Meneekö jokin väärin, jos äiti ei ilmoita lähtevänsä muutamaksi päiväksi "ihanaa elämää"
kurssille?


Mikä murhe siitä tulee jos perhe käpertyy sohvalle toistensa kainaloon?


                                                                                                                        Markku Laitinen

Päästä itsesi irti.

"En tiedä, miltä näytän maailman silmissä, mutta omasta mielestäni tunnen olleeni vain meren rannalla leikkivä poika, joka silloin tällöin sai huvia löytäessään tavallista sileämmän kiven tai kauniin kotilon totuuden suuren meren levittäytyessä tutkimattomana edessäni."  (Isaac Newton) 


Me puurramme otsa kurtussa, leikin unohtaen, vakavamielisinä, ilman elämän tuntua, kuolemaa
peläten, onnettomina ja väsyneinä.


Päästä itsesi irti ja kuule mitä Anais Nin sinulle sanoo: Ja koitti päivä, jolloin/ tiukassa nupussa
pysymisen riski/oli tuskallisempi kuin kukkimisen riski.


                                                                                                                  Markku Laitinen


                                                                                                                        

Kirja: jossa selviää, että ihmeitä ei tarvita, myötätunto on meissä luonnostaan.

"Myötätunto on tietoisuutta eli kykyä havaita, huomata ja ymmärtää toisen tilanne ja tunnetila.
Myötätunto on tunneyhteyttä, tunnetta sympatiaa ja halua toimia toisen puolesta. Myötätunto
on toimintaa, konkreettisia tekoja toisen hyvän edistämiseksi.."


Anne Birgitta Pessi - Frank Martela - Miia Paakkanen (toim.)
Myötätunnon mullistava voima
PS-Kustannus 2017


Myötätunnon mullistava voima tulee todistetuksi tässä lukuisten kirjoittajien voimin. Kirjoittajat
esittävät myötätuntoisuuden tuomista myös työpaikoille.


Rehellisyyspyrkimys näyttäytyy jo alkuvaiheessa tähän tapaan ilmaistuna: "Tässä kirjassa
ilmenevä ihmiskäsityksemme ei typisty pelkkään myötätuntoon. Ihminen on myötätuntoinen
peto: kykenemme aidosti pahaan ja aidosti hyvään, ja nämä kaksi harvoin puhtaina esiinty
vätkään teoissa saatikka motiiveissa."


Myötätuntoon ja hyväntekemiseen liittyy lukuisia "terveysvaikutuksia", kuten onnellisuutta,
mielihyvää ja iloa, merkityksellisyyttä, terveyttä, hyvinvointia ja työhyvinvointia, sosiaalisia
suhteita ja sidoksisuutta, kyvykkyyttä ja luovuutta sekä parempaa energisyyttä töissä. Eipä siis
ihme, että kirjan kirjoittajan vaikuttavat kovasti innostuneilta asiastaan.


Ihmetellä täytyy sitä, ettei myötätuntoisuuden ja hyväntekemisen "idea" ole aiemmin kelvan-
nut käyttö -ja voimavaraksi meille kaikille, vaikka tässäkin kirjassa sanotaan: "Paras myötätunto
on aivan arkista ihmisenä ihmiselle olemista - ihmeitä ei tarvita. Myötätunto on ihmisessä luonnostaan." Ja sama asia esitetään vielä näinkin:


"Myötätuntoisuuden luonnollisuus näkyy suomalaisten myötätuntokäsityksissä, siinä korostuu
rinnalla kulkeminen, jaettu ihmisyys ja arkinen humaanius. Myötätunto nähdään suorastaan
ihmisyyden ytimeksi, peräti määritelmäksi. Samalla sitä pidetään hyvin arkisena, kaikkia
koskettavana."


Kirjassa "lanseerataan" uusi käsite myötäinto, jolla viitataan aktiiviseen toisen positiivisissa
tunteissa mukana eläminen: myötäintoon kuuluvat toisen ilon tai innostuksen huomaaminen,
halu tehdä toiselle hyvää sekä teot, joilla toisen iloon ja intoon vastataan esimerkiksi osoitta-
malla arvostusta toiselle. Kirjoittajat astuvat tässä aralle alueelle, meillehän on enemmänkin
tyypillistä osoittaa kateutta ja innostuksen "tappajina" olemme erinomaisia. Myötäinto vaatii
kokonaisen uuden sukupolven esiinmarssin.


Kirjassa esiintyvät henkilöt ovat osa tätä uutta sukupolvea. Heidän pyrkimyksensä vaikuttavat
vilpittömiltä. Rivien välistä voi kuitenkin havaita, että suorituskeskeisyyden ja tehokkuuden
ansa laukeaa heilläkin aika-ajoin. Tällainen vanha "mörkö" on haistavinaan tässä myös ansainta-
logiikan mahdollisuuden, myymällä tätä ilosanomaa esimerkiksi työpaikoille, voidaan ansaita
huomattavia tuloja.


Äskeiselle "innostuksen tappamiselle" nousee vastakohdaksi myötätunnon vakiintunut määri-
telmä: "herkkyys oman itsen ja toisten kärsimykselle sekä sitoutuneisuus pyrkiä lievittämään
ja estämään tätä kärsimystä."


Aidoimmillaan ja lähtökohdiltaan kirjan kirjoittaneet ovat kärsimyksen lievittäjiä, herkkiä
ihmisiä.


                                                                                                              Markku Laitinen

Et sinä murehdi.

"Kun ystävä sanoo mielipiteensä, et sinä pelkää sanoa "ei" etkä jätä sanomatta "kyllä". Ja kun
hän on hiljaa, sinun sydämesi ei lakkaa kuulemasta hänen sydäntään. Sillä ilman sanoja ystävien
kesken kaikki ajatukset, kaikki toiveet, kaikki halut syntyvät ja jaetaan iloiten suosionhuutoja
kaipaamatta. Kun eroat ystävästäsi, et sinä murehdi. Sillä se, mitä hänessä rakastat eniten,
saattaa tulla kirkkaammaksi hänen poissa ollessaan niin kuin vuori tasangolta katsoen näyttää kiipeilijästä kirkkaammalta."  (Kahlil Gibrad


Mitään salaamaton ystävyys on harvinaista, kallisarvoista ja suojelemisen arvoista. Ja aivan
kuten rakkaudessa, luottamus on kaiken perusta. Syvällisen ystävyyden tavoittelija ottaa riskin.
Voi joutua pettymään, mutta ilman tätä riskiä ei koskaan saa kokea sitä mitä kaipaa.


Jos on onnea, niin tavoittaa jotain Kahlil Gibradin kuvaamaa - voi elää "suosionhuutoja" kaipaa-
matta.


                                                                                                              Markku Laitinen

Sotasankareita.

Koko kylä oli täynnä sotasankareita ja meidän äiti oli evakko, "ryssä". Eikä meillä ollut esitellä
isää, joka olisi sotinut, haavoittunut tai kuollut sodassa. Me oltiin sillä tavalla "orpoja" sodan
jälkeisessä maailmassa. Joka ainoassa kylän talossa lapset ihailivat isänsä sotamuistoja, paitsi
meillä.


Kaikki kivuliaat huudot, tönimiset ja epätoivoiset yritykset päästä mukaan leikkeihin,
miellyttämisen tarve ja hyväksynnän hakeminen, sieltä ne tulevat.


Jos isä olisi kuollut rehellisesti sodassa, eikä äiti olisi ollut evakko, niin minua ei olisi kiusattu.


                                                                                                                     Markku Laitinen

Kirja: Joka paljastaa, ettei kukaan ole yksin yksinäinen.

"Meillä kaikilla on vastakkaisiin suuntiin vetävä halu tai sisäinen ristiriita: yhtäältä tunnemme
vetoa toisiin ihmisiin, koska tarvitsemme heitä, ja toisaalta haluamme heistä irti, koska tarvit-
semme etäisyyttä ja rauhaa."


Lars Svendsen
Yksinäisyyden filosofia
Suomentanut Salla Korpela
Docendo Oy 2017


Yksinäisyys on meille kaikille tuttu käsite, yksinäisyyden kokemukselta tuskin kukaan välttyy,
mutta mitä kaikkea oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan yksinäisyydestä, sitä valottaa kirjas-
saan Lars Svendsen.


Yksinäisyydelle on olemassa erilaisia määritelmiä, mutta yhteistä niille on kivun ja surun
tunne, käsitys itsestä eristettynä tai erillään muista ja kokemus läheisyyden puutteesta, kertoo
Svendsen


Edelliseen määritelmään liittyen Svendsen kirjoittaa: "Rakkaudella on aina hintansa, ja
yksinäisyys on osa sitä. Jokainen, joka välittää jostakusta tai rakastaa, joutuu kokemaan
yksinäisyyttä, kun rakkauden tai välittämisen kohde ei enää ole paikalla, kun hän on fyysi-
sesti tai emotionaalisesti poissa."


Erittäin tärkeä on Svendsenin huomio, jota hän kuvaa näin: "Voimme yrittää tekeytyä haavoittumattomiksi olemalla solmimatta läheisiä suhteita toisiin, mutta sen hintana on
vieläkin suurempi yksinäisyys."


Yksinäisyyden kokemuksen syyt ja seuraukset Svendsen paljastaa karulla tavalla: "Yksinäinen
ajattelee, että häntä ei rakasteta eikä kukaan halua olla hänen ystävänsä, mutta ongelma onkin
ehkä siinä, että hän ei kykene rakastamaan eikä olemaan kenenkään ystävä, koska asettaa
ystävyydelle ja rakkaudelle mahdottomia vaatimuksia."


Svendsenin mainitsemat mahdottomat vaatimukset liittyvät usein siihen, että: "Tarvitsemme
ystävyyttä ja rakkautta elämäämme, Meillä on tarve välittää jostakusta, ja tarvitsemme myös
jonkun välittämään meistä. Toisesta välittäminen tekee maailmasta merkityksellisen."


Svendsen erottaa huonon ja hyvän yksinäisyyden: "Huonoon yksinäisyyteen sisältyy väistä-
mättä kipua ja epämukavuutta, kun taas hyvään yksinäisyyteen ei tarvitse liittyä mitään
tiettyä tunnetta - useimmiten tunne on myönteinen, mutta se voi olla myös tunnearvoltaan
neutraali."


Hyvän yksinäisyyden edellytys paljastuu Svendsenin kirjoittaessa näin: "Yksinäisyyden pelko
on paljon perustavampaa laatua oleva tunne kuin rakkaus muita kohtaan, ja tämä pelko on
voitettava, jos haluaa elää onnellista elämää."


Hyvään yksinäisyyteen liittyen Svendsen haluaa vielä mainita, että: "Hyvä yksinäisyys on
uhattuna, kun otamme tylsistyneinä, levottomina, epävarmoina tai laiskoina turhan nopeasti
kontaktia muihin kasvotusten, puhelimitse tai tietokoneella sen sijaan, että jäisimme
yksinäisyyteemme."


Yksinäisyyden filosofia avautuu ilman tieteellistä peruskoulutusta olevallekin selkeänä ja
mielenkiintoisena. Lukija voi tehdä merkityksellisen ja avartavan matkan sisäisiin kokemuk-
siinsa, joiden ytimessä on yksinäisyyden kokemus, sekä hyvässä, että pahassa.


                                                                                                                          Markku Laitinen   

Turvattomuus.

Turvattomuus on lapsen suurin onnettomuus. Vintillä, natisevan hetekan päällä unta odottava
lapsi käpertyy sikiöasentoon. Hän on peloissaan, alakerran humalaisten aikuisten - isän ja
äidin - heidän vieraidensa meteli , kovaäänisyys ja kohta riitelyksi muuttuva seurustelu,
tappeluksi yltyvä uhkailu itkettää.


Lapsi pissaa housuihinsa. Aamulla, kun alhaalta kuuluu vain kuorsausta hän hiipii varovasti
rappuja alas, on nälkä ja jano.


Varovasti hän astelee lattialla makaavien ylitse, säikähtää unissaan örisevää viinalta haisevaa
miestä. Juoksee äkkiä vintinrappuja ylös, heittäytyy hetekalle ja käpertyy sikiöasentoon.


                                                                                                               Markku Laitinen

Itsekkyys ja ahneus ovat ihanteita.

"Kasvatuksen ja itsekasvatuksen tehtävänä on säädellä itsekkyyden määrä kohtuulliseksi ja
torjua ahneus. Itsekasvatus voi herättää meissä filosofin, viisauden rakastajan, joka on eettisesti
näkemyksellinen hyvän elämän ja hyvän yhteiskunnan tavoittelija."  (Risto Suvanto)


Ylläoleva ideaali kuva vaikuttaa saavuttamattomalta. Itsekkyys ja ahneus ovat ihanteita, joiden
avulla tavoittelemme "hyvää elämää".


Yhä harvempi on enää esimerkiksi valmis "hankkimaan lapsia", koska sen koetaan olevan joten-
kin "itseltä pois", halutaan olla ikuisesti vapaita. (ikuinen nuoruus?)


30 vuotiastakin saatetaan kutsua nuoreksi ja toinen saman ikäinen kertoo pelaavansa pleikkaa
päivin ja öin.


Huvittelu ja itsensä hemmottelu ovat tavoitelistan kärjessä. Kaikki itselle hankittu koetaan
tyydyttävänä.


Alan huippua edustavat ne, jotka oman ilmoituksensa mukaan eivät etsi edes rakastelua varten kumppania, he rakastelevat mielummin itse itsensä kanssa.


                                                                                                                        Markku Laitinen

Kirja: Jonka avulla historia avautuu uudella tavalla.

"Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana
paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttä-
nyttä porukkaa."


Juha Hurme
NIEMI
Kustannusosakeyhtiö Teos
2017


Juha Hurmeen kulttuurihistoriaa pursuava kirja on nautinnollista luettavaa. "Tolkuton mieli-
kuvitus ja verbaalinen irrottelu yhdistyvät ensyklopedistiseen tietämykseen, karkea komiikka
auktoriteettisatiiriin", kuvailee Hurme erään kirjansa henkilön taidokkuutta ja tulee samalla
tehtailleeksi oman kuvansa, sillä erotuksella, että Hurme on itse vielä taidokkaampi kirjoittaja
ja myös "tietäjänä" ylivertainen.


Hurme aloittaa alusta ja kuvailee Neandertalilaisen ihmisen: ajatteleva ja herkkä olento, joka
eli rajua ja vaarallista elämää olemassaolotaistelun kovissa olosuhteissa satatuhatta vuotta
ennen kela-korvauksia ja miljoona vuotta ennen kansalaispalkkaa.


Hän jatkaa vielä näin: Tutkijat ovat osanneet lukea löytyneistä luista, että neandertalilaiset hoi-
tivat pysyvästi vammautuneita tovereitaan jopa vuosikausia. Ruokkivat, hoivasivat ja elättivät
sinänsä hyödyttömiä veteraaneja. Kaveria ei jätetty! Tämä tämmöinen on empatiaa ja
altruismia, korkeinta ihmisyyttä.


Hurme haluaa vielä korostaa, että me kaikki olemme suhteellisen pienen, luultavasti Itä-
Afrikassa eläneen jengin jälkeläisiä.


Tämän alustuksen jälkeen Hurme tekee hyppäyksen Niemelle, jolla hän omien sanojensa
mukaan tarkoittaa "sitä Pohjois-Euroopan peräosaa ja Siperian ja Skandinavian kainalo-
kuoppaa, jota niemeläiset, joskaan eivät ketkään muut, alkoivat kutsua Suomeksi."


Hurme huudahtaa vielä, että ei ollut mitään karttoja. Ihmiset eivät tienneet missä he olivat!


Minkälaisia esi-isämme ja äitimme sitten olivat, vaikkapa uskonnollisesti? Hurme antaa
Novgorodin arkkipiispa Makarin kuvailla: "Heidän inhottavina palvontakohteinaan ovat metsät,
kivet, joet, suot, lähteet, vuoret, mäet, aurinko, kuu, tähdet ja järvet, suoraan sanoen he palvovat
kaikkinaisia luontokappaleita kuin Jumalaa."


Tähän Hurme hihkaisee: Läntiset itämerensuomalaiset: virolaiset, vatjalaiset, inkeroiset, suoma-
laiset ja karjalaiset lauloivat. Kaikki lauloivat! Runolauluna vedeltiin maailmaa hahmottavat
myytit ja ajankohtaiset asiat, itkettiin kuolleet ja juhlittiin häät, peijattiin karhut ja loitsittiin
vaivat.


Eräänlaiseksi todisteeksi äskeiselle Hurme antaa lukuja joita sopii hämmästellä: "Vuonna 1948
kokonaisuudessaan kansiin saaduissa Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa on 33 järkälemäistä
osaa, niissä sivuja 26 487, runomuistiinpanoja 85 000 ja niissä säkeitä 1 270 000."


Hurmeen kirjassa soditaan Ruotsin ja Venäjän kielisten komentojen kaikuessa. Ja maailman-
kauppa kukoistaa monikielisenä.


Juroa kansaa opetetaan "ihmisten" tavoille häivyttämällä kansanuskomuksia. "Oikea" Jumala
taotaan koviin kalloihin.


Hurme nostaa hienoja yksittäisiä persoonia historian kätköistä ja luo heidän kauttaan uusia
kappaleita kansanhistoriaamme.


Lukekaa hyvät ihmiset itse tämä Juha Hurmeen loistokas kulttuurihistoriallinen teos, nauttikaa
ja oppikaa yhtä aikaa.


Ottakaa historian opettajat tämä kirja esille luokassa, niin ei kukaan enää haukottele tunnilla.


                                                                                                                Markku Laitinen

Elämän armoilla.

"Siinä missä esimerkiksi ihmissuhteisiin ja koulutukseen voi vaihtelevissa määrin itse vaikuttaa,
emme voi valita vanhempiamme tai sitä, mihin maahan tai kulttuuriin synnymme. Elämme siis
samanaikaisesti sekä itse rakentamassamme elämäntilanteessa että eteemme annetun elämän
armoilla."  (Lauri Rauhala)


Me emme lähde kaikki samalta viivalta, eikä meillä näin ollen voi olla samanlaisia mahdolli-
suuksia. Eriarvoisuus saattaa rakentua jo syntymästä saakka.


Joku voi syntyä täydelliseen toivottomuuteen, sellaisten vanhempien lapseksi, joiden elämän
tärkein asia on päivittäinen huumeannos.


Toisella on kyllä rakastava syli, mutta ei ruokaa, koska ruokaa ei ole saatavilla, on vain äärim-
mäinen köyhyys.


Kolmas kuulee ympärillään vain sodan ryskeen, pommien paukkeen ja luotien vihellyksen, hän
näkee verta ja kaduilla makaavia ruumiita.


Mahdollisuuksien maailmaan syntyvillä on kaikkea sitä, mistä jotkut muut jäävät paitsi. Onnen
edellytykset ovat siis olemassa.


Sama maailma, mutta niin eriarvoinen jo lähtökohdiltaan. Rauhalan mainitsema, elämän armoilla
eläminen, jää joidenkin osalta heidän lopulliseksi kohtalokseen.


                                                                                                                  Markku Laitinen 

Kirja: jossa mahdoton tulee mahdolliseksi.

"Tämä viisisenttinen kasvain oli ystävä, joka oli tullut tänne auttamaan minua elämään enemmän
omien arvojeni mukaista elämää. Hidastamaan tahtia ja opettamaan minulle rajoja."


Karita Aaltonen
Uskalla parantua
Uskomaton tositarina toivosta ja
mielen voimasta
Viisas Elämä 2017


Aivokasvain on jo sanana pahaenteinen, Karita Aaltonen sai tietää kasvaimen olemassaolosta
keskellä elämän hehkua.


Karita Aaltosella oli kaikki hyvin, kotona kaksi lasta ja mies, monipuolinen työura ja vilkas
sosiaalinen elämä.


Syöpädiagnoosin jälkeen hänelle luvattiin korkeintaan vuosi elinaikaa. Karita elää nyt ehkä
elämänsä onnellisinta aikaa, mutta sitä ennen ehti tapahtua paljon.


Alkoivat pitkät ja rasittavat hoitojaksot, joiden rinnalle nousivat Karitan tahdosta täydentävät
luonnonmukaiset hoidot. Leikkaus on kuitenkin pakollinen toimenpide.


Kuvaukset toimenpiteistä ja hoidoista eivät kuitenkaan ole kirjan oleellisinta antia, lukija
hämmästyy ennen kaikkea elämän asenteesta, joka sisältää mahdottoman määrän toivoa.


Ja sitä toivoa Karitalta yritti viedä tieto syövän uusiutumisesta. Edellisestä leikkauksesta oli
ehtinyt kulua vain kaksi kuukautta: "Mustaa. Tyhjää. Ei mitään. Pimeää. En todellakaan
tiennyt mitä tehdä. Olin aivan loppu. Antakaa minun jo olla."


Leikkauksen jälkeen tulee vielä tieto: "Näyttää valitettavasti siltä, että kasvain on muuttunut
pahalaatuisemmaksi." Mutta tämäkään ei lopullisesti lannista Karitaa:


"En suostunut luovuttamaan. En. Minä haluan elää!" Karita saa idean "firmasta", jonka missio
on paraneminen:


"Tähän firmaan "palkataan" ne, jotka vilpittömästi uskovat siihen, että paranemiseni on mah-
dollista. Ihmisiä, jotka seisovat täysin minun puolellani ja haluavat auttaa."


Karita luettelee firman osa-alueet:
1) Päätös parantua
2) Heimo (perhe, saman henkiset ihmiset..)
3) Ruokavalio
4) Kehon voima
5) Mielen voima
6) Toivon merkitys paranemiselle
7) Luonnon oma voima


Kirjassa käydään läpi kaikki mainitut osa-alueet ja kerrotaan niiden vaikutuksesta osana koko-
naisuutta, jonka päämääränä on paraneminen.


Karita haluaa jakaa kokemusperäisiä, selkeitä viestejä, tässä yksi tärkeimmistä: "Kaikki oma
sisäinen voima on valjastettava vastustelun ja taistelun sijaan uuden rakentamiseen. On
aloitettava elämän tärkein rakkaussuhde omaan itseen."


Ja vielä lisää: "Se mitä tarvitsemme, on paljon motivaatiota, positiivisuutta, uskoa itseemme
ja siihen, että paraneminen on mahdollista, uskallusta olla heikko ja pyytää apua."


Karita Aaltonen on kuin ihmeen kaupalla yhä vaeltamassa täällä keskuudessamme. Hänen
tarinansa on lukemisen arvoinen, opettavainen ja hämmentävä.


Ilman kritiikkiä ei Karitakaan tässä selviä: Villinä ryöppyävä, palava intomielisyys tuntuu
aika-ajoin jopa häiritsevältä. Kirja voi tuntua "raskaalta" luettavalta, jos on itse aivan loppu,
masentunut tai sairautensa nujertama. Kuvat raikkaasti nauravasta päähenkilöstä vaikuttavat
liiotelluilta.


Mutta arvokkain osa kirjan sisältöä kumoaa melkein kaiken "huonon". Uskon, että tämä kirja
on kirjoitettu "sydämellä".


                                                                                                           Markku Laitinen

Onko vaihtoehtoja olemassa?

"Kaikkien supistusten ja inhimillisten resurssien järjestelmällisen tuhlauksen jälkeen yhä
useammat nääntyneet, apeat ihmiset kulkevat väsynein silmin ja yrittävät pitää nenänsä
vedenpinnan yläpuolella - työtä tehdään sen vuoksi, että "jotainhan ihmisen täytyy tehdä,
eikä tässä ole muuta tarjolla."  (Lennart Koskinen)


"Voidaan syystä kysyä, olisiko ainoallakaan ihmisellä varaa kaikesta huolimatta rajallisen
elämän näkökulmasta käyttää 8 tuntia päivässä, 40 tuntia viikosta ehkä 40 vuoden ajan
johonkin, jota hän pitää välttämättömänä pahana."  (Lennart Koskinen)


Lennart Koskinen yrittää avata silmämme näkemään jotain sellaista, mitä emme haluaisi
nähdä - useimmat meistä tekevät - ovat tehneet työtä, joka on "pakkopullaa".


Työ on vastenmielistä ja ainoa motiivi on palkka, joka sekin tuntuu riittämättömältä. Päivät
kuluvat "kelloa katsellen" - haukottelun lomassa ikävystyen.


Lomalta palataan kuin vanki vankilaan - vapaus hyvästellään haikein mielin. Seuraava loma
häämöttää ainoana toivon pilkahduksena tuolla kaukaisuudessa.


Elämä on jossain muualla ja jokapäiväinen "8 tunnin tuomio" on sellainen "harmaa möykky"
joka täytyy suorittaa pois.


Tämän provosoivan ja yliampuvan kuvailun tarkoituksena on "nykäistä itseä hihasta", että
rohkaistuisi kysymään, onko vaihtoehtoja olemassa?


Jos olisikin yhtä-äkkiä mahdollista hakeutua työhön - työpaikkaan, johon lähtisi "vihellellen",
ja työpäivä kuluisi niin rattoisasti, että säpsähtäisi kun käskettäisiin lähteä kotiin. (?)


Ajatus on muutoksen alku..


                                                                                                                      Markku Laitinen

Kirja: jossa suru saa monenlaiset kasvot.

"Kipeimmänkin surun kääntöpuoli on kaunis: suremme läheistemme kuolemaa siksi, että
olemme toisillemme tärkeitä."


Mari Pulkkinen
Surun sylissä
Suomalaisten kokemuksia menetyksestä
Kustantamo S&S 2017


Mari Pulkkisen kirjassa suru saa monenlaiset kasvot, Pulkkinen myös kyseenalaistaa mallit ja
teoriat joiden mukaan tulisi surra: "Ongelmallista erilaisissa teorioissa ja varsinkin vaihe-
mallissa on se, että niiden kautta on syntynyt painostava käsitys siitä, miten surun tulisi
edetä - ikään kuin olisi jokin oikea tapa surra."


Suru on hyvin yksilöllistä ja Pulkkisen mukaan "kokemus siitä, että edes lähimmät eivät käsitä
menetyksen kipua ja moninaisuutta, voi olla surevalle todella raskas ja herättää monenlaisia
vaikeita tunteita."


Surun moninaisuuteen voidaan liittää myös negatiivisten tunteiden läsnäolo, esiin nousevat
silloin katkeruus, viha, ja syyllisyys: "syyllisyyden tunne on sureville suomalaisille varsin
tavanomainen seuralainen. Intensiivisyydessään se vaihtelee häivähdyksestä musertavaan,
mutta syyllisyys on luonteeltaan jakamaton, surevaan itseensä kohdistuva ja käpertyvä
tunne. Äärimmillään se saa surevan jopa kyseenalaistamaan oman oikeutensa elää."


Äärimmäistä surua ja sen epäitsekkäintä muotoa edustaa lapsen kuolema, jolle vanhemmat
antavat "luvan" kärsimyksen tähden: "Suostumalla omaan suunnattomaan suruunsa vanhempi
voi valita lapselleen huonoista vaihtoehdoista paremman, kuoleman. On olemassa kärsimystä,
joka on omaa surua suurempi."


Yksi ihmeellisimmistä piirteistä suomalaisessa kuolemankulttuurissa käy ilmi tässä: Itkemättö-
myys rinnastetaan vahvuuteen ja kykyyn pärjätä. Vahvuuden mielikuvaa pidetään yllä
aktiivisesti, ja itkun jäljet pyyhitään kasvoilta ennen ulkomaailmaan astumista."


Kuunteleva ihminen on paras apu surussa: "Paras kuviteltavissa oleva kuuntelija olisi väsy-
mätön eikä keskeyttäisi vaan antaisi surevan puhua ja piirtää omista lähtökohdistaan käsin
sanallisen kuvauksen kokemuksestaan."


Lääkityksen avulla surua ei pitäisi Pulkkisen mukaan hoitaa: "Lääkitsemisellä alleviivataan
kulttuurista tulkintaa surusta jonakin, joka tulisi pystyä hallitsemaan. Räikeimmin tämä on
nähtävillä siinä ilmiössä, että lähimmät omaiset lääkitään hautajaisten ajaksi."


Pulkkinen esittää vielä tärkeän kysymyksen: "Milloin suomalaisen on lupa riisuuntua vahvuu-
destaan ja romahtaa, jos ei läheisen kuoltua?"


                                                                                                                  Markku Laitinen

Karhun pyllyttäjät

"Karhu pyllytettiin eli karkotettiin maatalouksien laitumilta ja karjan kimpusta naisen peppua
vilauttamalla. Pyllytys tapahtui sillä viisiin, että yleensä vähän vanhempi emäntä nosti
hameensa korviin ja pyllisti joka ilmansuuntaan tai erityisesti siihen suuntaan, josta karhun
tiedettiin tulevan. Laskettiin, että yhden päivän pyllytys takaisi vuoden suojan. Karhun
pyllyttäjissä oli puoliammattilaisia, jotka kiersivät talosta taloon ja pyllyttivät karhuja
asiallista, markkinoiden ja kilpailun säätelemää korvausta vastaan." (Juha Hurme)


Tämä Juha Hurmeen esittelemä kansanperinteemme "helmi" on tuttu ilmiö ja alan taitajille
olisi nykyäänkin töitä.


Asutusten laitamilla hiippailevat karhut voitaisiin hätää tällä ikivanhalla menetelmällä ja
samalla työllistyisivät Hurmeen mainitsemat vanhemmat emännätkin.


Kyllä kai ne sudetkin häipyisivät tällä samalla menetelmällä. Ehkä siinä rytäkässä häipyisivät
hiiret ja rotatkin. Niin ja heikompiluontoiset miehet, sellaiset mitääntekemättömät.


Tämä uusvanha ammattiryhmä otettaisiin ilolla vastaan. Parhaimmat pyllyttäjät palkittaisiin
kutsulla linnanjuhliin ja heidän nimensä löytyisi rikkaimpien listalta.


Tervetuloa pyllyttäjät.
                                                                                                                           Markku Laitinen 

Kuolemaan on tutustuttava.

"Elämässä mikään ei ole onnettomuutta sille, joka on ymmärtänyt että elämän menettäminen
ei ole onnettomuus, vaan osa maailmankaikkeuden järjestystä, osa maailmaa elämää.
Kuolemalta on riistettävä outous, siihen on tutustuttava ja totuttava." (Montaigne)


Memento mori, ajattele kuolevaisuuttasi. Kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa. Elämä alkaa
vasta, kun oivaltaa syvällä sisimmässään, että aikaa on vain rajallinen määrä.


Kuolema kulkee vierelläsi, mutta kuten joku on sanonut: se ei ole vielä koskettanut sinua, ole
siis huoletta, nauti elämästäsi.


Jonain päivänä "käsi laskeutuu olkapäällesi" ja silloin on oltava valmis kuin munkit aikoinaan,
jotka piispa Amboriuksen mukaan nähdessään kuoleman olevan lähellä lopettivat syömisen,
pyysivät toinen toisiltaan anteeksi, kävivät ehtoollisella ja sitten kuolivat pois valmistautuneina
seuraavaan vaiheeseen iankaikkisuudessa.


Shakespeare kulkee samoilla vesillä:


Niin kaunista ei mikään elämässään
Kuin elämästä lähtönsä; hän kuoli
Kuin ois kuolemaa hän harjoitellut,
Pois heittäin kallehimman kalleutensa
Kuin kalun joutavan.


Me tarvitsemme elämänkoulun, mutta tarpeen olisi myös kuolemankoulu.


                                                                                                                      Markku Laitinen

Kirja: joka kertoo empatian olemuksesta.

"Kun todella keskitymme siihen, mitä toinen yksilö kokee sen sijaan, että pohtisimme, mitä
itse kokisimme hänen tilanteessaan, liittyy empatiaan  tutkitusti vähemmän epämukavuutta
sekä henkilökohtaista hätää, ja enemmän halua auttaa."


Elisa Aaltola & Sami Keto
Empatia
Myötäelämisen tiede
Into Kustannus 2017


Näin on sanottava: tässä on kirja, joka kaikkien tulisi lukea. Myötäelämisen ja empatian
taitoja on jokaisella, mutta ei kellään riittävästi. Tämä kirja tarjoaa mahdollisuuden kehittää
itseään sillä saralla.


"Pelkästään omaan näkökulmaan ja etuun keskittyminen on ahdasta egoismia, kun taas moraalin
kauneus piilee juuri sen kyvyssä muistuttaa muiden kokemuksista", kirjoittaa Elisa Aaltola, hän
yhdistää moraalin ja empatian:


"Korkea empatiataso on liitetty kykyyn kiukustua moraalisesti vääriksi koetuista asioista sekä
haluun tehdä jotakin tilanteen korjaamiseksi."


Kiukustumista voisi aiheuttaa vaikkapa seuraava kuvaus, jossa Aaltola lainaa filosofi William Jamesia, joka on todennut: "rikkaat voivat kyynelehtiä teatterissa köyhille roolihahmoille
samalla, kun heidän köyhät ajurinsa odottavat ulkona pakkasessa."


Kirjassa erotellaan empatian eri muodot seuraavasti: Kognitiivinen empatia on kyky, jonka
puitteissa me havaitsemme tai päättelemme muiden tunteita ilman, että otamme noihin tunteisiin
osaa.


Affektiivinen empatia on kokemusten ja tunteiden jakamista sekä siirtymistä itseemme: toisen
hätä herättää hätää ja onnellisuus onnellisuutta. Me tunnemme muiden varautuneisuuden,
rakkauden, innostuksen ja tuskaisuuden, vaikka emme aivan yhtä suurella liekillä kuin he itse.


Edellisten lisäksi kirjassa kuvaillaan projektiivisen, simuloivan ja ruumiillisen empatian muodot.


Sami Keto liittää empatian, tai paremminkin sen puutteen, uusliberalistiseen hokemaan: saat
mitä ansaitset. Jos et ole saavuttanut haluamaasi menestystä, se on oma vikasi. Jokainen on
vastuussa vain itselleen, joten sinun täytyy maksimoida hyöty itsellesi riippumatta siitä,
millaisia seurauksia siitä on muille.


Kuten huomataan kritiikki, jota Keto haluaa esille tuoda, on empatian kannalta katsottuna
aiheellista. Elämme itsekkyyden aikakautta, myötäelämisen taito ja empaattisuus eivät kuulu
ajan kuvaan.


Kirjan kirjoittajat ottavatkin rohkeasti kantaa myös arvokysymyksiin. Filosofia on tärkeämpää
kuin kilpailukyky, tai tehokkuus.


Kyky kehittyä ihmisenä ei ole itsestään selvyys. Empatia - myötäelämisen taito on tärkeä osa
kehittymistä. Elisa Aaltola ja Sami Keto antavat kirjansa kautta mahdollisuuden tarkastella,
missä kehityksen vaiheessa kukin kulkee ja millä tasolla yhteiskunnallisesti liikutaan.


                                                                                                                            Markku Laitinen

Jos haluat muuttaa maailmaa, niin ole hyvä ja aloita itsestäsi.

"Maapallo: Itsekkyytemme on ajanut maapallolla elinolosuhteemme vaaralliselle tielle (Ilmaston-
muutos, luonnonvarojen ehtyminen, luonnon monimuotoisuuden häviämisen aiheuttama eko-
systeemin muutos, väestönkasvu). Ekologinen tilanteemme pakottaa meidät kaikki etsimään
yhteistä hyvää. Nykyinen elämäntapamme ei ole maapallomme mittojen mukainen.


Yhteiskunta: Yhteinen hyvä ei voi toteutua, jos yhteiskunnan perusyksiköt taistelevat keskenään
saalistavan itsekkyyden vallassa taloudellisesta hyvinvoinnista. Meidän on jätettävä kapitalismi
taaksemme ja rakennettava uudenlainen taloudellinen järjestelmä, jossa saalistava itsekkyys on
korvautunut yhteisen hyvän tavoittelulla.


Yksilö: Hyvä elämä edellyttää, ettei yksilö hyväksikäytä toisia ihmisiä ja että hän on oman
elämänsä herra." 


Ylläolevat - Risto Suvannon havainnot pyrkivät osoittamaan mitä "hyvä" voisi merkitä meidän
ajassamme.


Hyvä ei synny itsestään, tarvitaan muutos, joka lähtee siitä, että on itse valmis muutoksen. Risto
Suvanto kiteyttää Simone Weilin ajatuksen tähän tapaan: "Jos haluat muuttaa maailmaa, niin ole
hyvä ja aloita itsestäsi."


Hän jatkaa vielä omaa pohdintaansa: "Itsekasvatus voi herättää meissä filosofin, viisauden
rakastajan, joka on eettisesti näkemyksellinen hyvän elämän ja hyvän yhteiskunnan tavoittelija.
Kasvatuksen ja itsekasvatuksen tehtävänä on säädellä itsekkyyden määrä kohtuulliseksi ja
torjua ahneus."


Aristoteleen Nikomakhoksen etiikan lause: "Jos kaikki kilpailisivat jaloudessa ja jännittäisivät
voimansa hyvien tekojen tekemiseksi, yhteisö saisi kaiken tarvitsemansa ja kukin itselleen
suurimman hyvän, sillä hyve on sellainen." On löytänyt paikkansa Suvannon ajattelussa.


Lähteet: Talouskasvun jälkeen, filosofinen tarina ihmisen ahneudesta ja kasvun
mahdollisuudesta. Risto Suvanto, Elpo ry 2013


                                                                                                                 Markku Laitinen

Maapallo ei kestä tätä.

"Yritykset käyttävät valtavan määrän rahaa mainostamiseen keskeisenä päämääränään - ei
niinkään tiedottaa tuotteistaan - vaan saada meidät kokemaan tyytymättömyyttä ja turvat-
tomuutta. Lääkkeeksi sisäiseen levottomuuteemme tarjotaan mahdollisuutta omistaa jotain,
ei mahdollisuutta harmoniaan sisäisen ja ulkoisen maailmamme välillä. Meidän täytyy uskoa,
että meissä on jotain vikaa. Ostat tämän, niin saat mielenrauhan. Ostat tämän, ja olet turvassa."
(Sami Keto)


Yritämme lohduttautua ostamalla, seuraamme mielihaluja, meidät ohjataan - aivopestään
uskomaan, että juuri tämä tuote tekee sinut onnelliseksi.


Kulutuskulttuuri kukoistaa villinä, eikä sitä yritetä suitsia miltään taholta, vaikka jäätiköt
sulavat käsiin ja luonnonkatastrofit seuraavat toinen toistaan.


Kulutamme luonnonvaroja kiihtyvällä tahdilla, saastutamme elinympäristömme elinkelvot-
tomaan kuntoon, vain halujemme tähden.


Luonnollisten tarpeiden tyydyttämiseen emme tyydy, vaan tahdomme enemmän, kaikkea
ja nyt, heti.


Meistä on tullut zompeja, jotka vaeltavat marketista markettiin. Pakenemme tylsyyttä, joka
valtaa meidät entistä helpommin.


Tyytyväisyyden olotila on meille lähes tuntematon, tai tunnemme tyytyväisyyttä vain
hetkellisesti, tyydyttäessämme halujamme.


Maapallo ei kestä tätä ihmisen onnetonta ryntäilyä "kiiltävän perässä", se natisee liitoksissaan
ja varoittelee ihmiskuntaa "myrskyillä ja tulvilla".


Me vain työnnämme päätämme yhä syvemmälle pensaaseen.


                                                                                                                   Markku Laitinen

Kirja: jossa sota päättyy, mutta ei pääty kotona.

"Sodan jälkeenhän kiellettiin puhumasta, ei saanut mitään kriisihoitoa ja painajaiset seurasivat
yö yön jälkeen." (Nanen, s. 1953)


Jälleenrakentajien lapset
Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin
Antti Malinen & Tuomo Tamminen
Gaudeamus 2017


"Tunteita ei näytetty ja ei saanut näyttää, läheisyyttä vältettiin." (Nainen, s. 1953)  Sodan jäljet
ovat syvällä suomalaisessa sielunmaisemassa, vaikka vuosikymmenet ovat niitä silottaneet.


Jälleenrakentajien lapset kuvaa erinomaisella tavalla sen, mitä lapsi kokee, kun sota päättyy,
mutta ei pääty kotona eikä ympäristössä.


Malisen ja Tammisen kirja perustuu muistoihin, joita sota-aikana ja pian sodan jälkeen
syntyneet ovat kertoneet.


"Vanhemmat hoitivat lastensa pelkoja kuka mitenkin. Yleisin käsittelytapa tuntui olleen 
vaikeneminen. Tämä harvoin toimi, sillä lapset kuulivat ja aistivat vanhempien huolen ja
imivät sen itseensä, mikä vain pahensi lasten ahdistusta."


"Enemmistö kielteisistä ja ahdistavista tunnemuistoista liittyy tilanteisiin, jotka näyttäytyivät
lapsuudessa outoina, pelottavina tai käsittämättöminä. Muistojen ahdistavuutta lisää se, että
lapset ovat turhaan kaivanneet selityksiä näkemälleen ja kokemalleen. Näihin tilanteisiin
muistelijat kertovat hakeneensa vastauksia myöhemmällä iällään."


Ylläolevista kirjan kirjoittajien päätelmistä voimme ymmärtää, ettei juuri kukaan ole voinut
selvitä "ehjin nahoin" sodan jaloista, eikä ainakaan lapsi.


"Elettiin loppusyksyä, ja ovestamme astui musta, partainen ja likainen mies. Pelästyin ja
juoksin kiikkutuolissa istuneen vaarini syliin. "Älä pelkää, se on isä", sanoi äitini."
(Nainen, s. 1939)


Äskeinen kertoja jatkaa: "Aloitin kansakoulun syksyllä 1946. Luokkamme oli tyypillinen
sodanjälkeinen kooste 7-vuotiaista: oli lapsia, joiden isä oli jäänyt rintamalle, lapsia, joiden
äiti oli ehtinyt uuteen avioliittoon, oli lapsia, joiden isä oli sokea, rampa tai muuten
järkyttynyt, ja lapsia, joiden isälle oli jäänyt päälle komentovaihde. Oli myös evakkolapsia
ja Ruotsista palanneita."


Monen lapsen todellisuus oli hyvinkin karu. Vuonna 1940 syntynyt mies muistaa isänsä
kiukkuisena ja pirullisena alistajana, joka piti pojalleen alokaskoulutusta koko lapsuuden
ajan.


"Isä pakotti minua riisitautista ruipeloa olemaan 5-vuotiaasta lähtien yhtä kovassa saunan
löylyssä mitä hän itsekin oli. Hän manasi, että saatana huomisesta lähtien sinun on ruvettava
pitämään hametta kun olet noin akkamainen, kun et pysty löylyssä olemaan."


Lasten elämä kireän ilmapiirin ja turvattomuuden leimaamassa kodissa muuttui helposti
ilottomaksi. Koulusta kotiin päästyään lapset joutuivat olemaan varpaisillaan, ja ongelmien
pitkittyessä lapset oireilivat ruumiillisesti.


Sotien jälkeinen lapsuus sisälsi joskus (joillekin) myös unohtumattomia onnen hetkiä, kuten
seuraava muistelo osoittaa:


"Kauneimpia muistoja lapsuudestani: tuli Lauantain toivotut radiosta, soi Metsäkukkia, isä
sieppasi äidistä kiinni ja alkoivat tanssia, me lapset alasängyn reunalla yleisönä."


Mutta usein todellisuus näyttäytyi lasta haavoittavana ja traumaattisena kokemuksena:
"Mitähän minä olisin ollut, neljä tai viisi vuotta vanha. Minua rupesi jostain syystä
itkettämään, en nyt muista, että siihen olisi ollut mitään erityistä aihetta. Äiti ja isoäiti
sitten molemmat huusivat vieressä, että lakkaat heti huutamasta taikka saat selkääsi. Ja
lopulta minä sitten sain vitsaa, ja enhän minä silloin voinut enää lakata huutamasta."
(Mies, s. 1941)


Malisen ja Tammisen kirja osoittaa meille ettei ole olemassa mitään "miesten sotaa", sota
koskettaa kaikkia, ennen kaikkea lapsia.


Miehet "särkyivät" rintamalla, naisten oli pakko "lakata tuntemasta" kotirintamalla ja siinä
sivussa lasten elämä mureni palasiksi.


Jäljet ovat kauaskantoisia, yhden sukupolven henkinen vammautuminen näkyy toisessa ja
kolmannessa polvessa "selittämättömänä ahdistuneisuutena", tunnelukkoina ja vaikeutena
kertoa omista ongelmistaan.


Antti Malinen ja Tuomo Tamminen ovat tehneet kirjansa myötä "palveluksen isänmaalle".
On tärkeää, että sota -ja sodan jälkeinen aika tulee näkyville myös lasten silmin katseltuna.


Jälleenrakentajien lapset on täynnä "historian huminaa". Kirjasta löytyy kauniita valokuvia,
jotka jo itsessään kertovat paljon.


                                                                                                                   Markku Laitinen

Hänen omatuntonsa on puhdas, se on käyttämätön.

"Machiavellilaiseen maailmankuvaan liittyy kilpailu, hierarkiat, pysyvien ja aitojen sosiaalisten
siteiden harvinaisuus, agressio, manipulaatio, teeskentely ja hallinta. Tällaiset yksilöt ovat
varsin tehokkaita muiden tunteita koskevan tiedon hyödyntämisessä. , ja sen avulla he nousevat
nopeasti ylemmäs sosiaalisilla hierarkioilla pönkittäen alati asemaansa Pintatasolla he voivat
vaikuttaa viehättäviltä ja välittäviltä - hauskoilta yrityspomoilta tai yliluotettavilta poliitikoilta -
mutta heidän motiivinsa on lopulta oman aseman ajaminen erilaisten teeskentelyn muotojen
kautta."   (Elisa Aaltola)


Aaltola jatkaa: "Tällaista yksilöä voi kutsua myös nietzsceläiseksi, sillä kyseenomaisen klassikkofilosofin ajatuksia mukaillen hän pyrkii oman kyvykkyytensä, minuutensa sekä
valtansa kasvattamiseen keinoja kaihtamatta ja pitäen lopulta jonkinlaisena mielenheikkoutena
sitä, että pyrkisimme hierarkkisen, kilpailevan yhteiskunnan sijaan tasavertaiseen, moraalista
huolta ja myötäelämistä painottavaan yhteiskuntaan. Ohjeeksi nousevat egoistisen todellisuus-
käsityksen perusteemat: oma asema, indentiteetti ja valta suhteessa muihin."


Lähteet: Elisa Aaltola & Sami Keto
Empatia, Into Kustannus 2017


Politiikoksi aikovilta suorastaan vaaditaan kyseisiä ominaisuuksia. Politiikassa jo mukana
olevat näyttäytyvät kuvatun kaltaisina.


Poliittiset pyrkyrit käyvät imagokoulutuksessa, heidät "stailataan", heidän julkisuuskuvansa
muokataan "mukavammaksi, vetoavammaksi ja miellyttävämmäksi".


Mutta sisäiset ominaisuudet eivät muutu miksikään, narsistiset tarpeet, egoistiset päämäärät ja
vallanhalu ovat edelleen motivaation peruspilareita.


Tämän takia yhteiskuntammekin pääsuuntauksia ovat kilpailu, tehokkuus, raaka talousajattelu
ja lähes fasistinen kansalaisten arvottaminen, joka tuomitsee vanhukset, sairaat ja kaikki ne
joiden katsotaan olevan tuottamattomia. Empatia, myötäelämisen taito nähdään heikkoutena,
joka hidastaa taloudellista kasvua.


Me kansalaiset ajattelemme toisin, mutta äänestämällä valitsemme "ruoskanheiluttajat"
vallanpitäjiksi. Siihen on looginen peruste, arvomaailman edustajat harvoin hakeutuvat
politiikkaan. Jos he joskus sinne eksyvät, niin he palavat nopeasti loppuun, koska joutuvat omantuntonsa kanssa ristiriitaan.


Egonsa pullistamille "oikeille" poliitikoille näin ei käy. Joku onkin todennut : "Hänen
omatuntonsa on puhdas, se on käyttämätön."


                                                                                                                            Markku Laitinen

"Syntymähumanisti", Aleksanteri Ahola-Valo.

"Olla toimettomana, elää käyttämättä aivojaan ja ajatuksetta on kuolemaakin pahempaa. Se
merkitsee sitä, että ei elä, vaan on olemassa vain väliaikaisesti - suruksi muille."
(Aleksanteri Ahola -Valo)


Aleksanteri Ahola-Valon (1900-1997) elämäntarina on uskomaton ja hämmästyttävä.
Lapsuutensa hän vietti Inkerissä. Koki Venäjän vallankumouksen. Tuli tunnetuksi Valko-
Venäjällä. Eli aikansa Stalinin Neuvostoliitossa. Pakeni Suomeen. Etsiytyi Ruotsiin. Palasi
vanhuutensa päiviksi Suomeen.


Ahola-Valo loi noin 10 000 numeroitua taideteosta, tuhansia päiväkirjansivuja, kasvatus - ja
ajanseurantajärjestelmän, keksintöjä, huonekaluja, symbolimerkistön, rakennuksia, ideoita,
työtapoja ja työkaluja.


Aleksanteri tuttavallisemmin Ali tunnetaan ehkä parhaiten Koulupojan päiväkirjoistaan.
Päiväkirjoista käy ilmi mm. se, että Ali, yhdessä kylän muiden lasten kanssa perusti Lasten leikkikoulu-nimisen, monta vuotta toimineen lasten oman koulun.


Ali oli poikkeuksellinen lapsi, jota isä rohkaisi - ja kotiopettajattareltaan hän omien sanojensa
mukaan "imi hartaasti viisauden maitoa". Alin lahjakkuus huomattiin varhaisessa vaiheessa.
Seisemänvuotiaana Alilla oli jo selkeä päämäärä: "Haluan tulla johtajaksi onnen ja rakkauden
maailmaan.


Lasten koulun joulujuhlassa 25.12.1908, Ali lausui kirjoittamansa runon:
Maailman lapset!
Itsemme meidän on opittava rakentamaan uusi maailma, hyvyyden maailma, viisautta, järkeä
ja valoa täynnä oleva maailma.
Että planeettamme puhdistuisi ikuisista virheistä, menneisyyden päihtymyksestä.
Siihen käskee planeetta tämä ja Leikkikoulumme oma.
Että olisimme ikuisen ystävyyden lapsia, uuden maailman alkuja. Tehdäksemme
käänteentekevän murroksen tähän historian hetkeen.
Lapset ikiystävinä, lapset maailman sielun puhtauden alkuna.


Aleksanteri Ahola-Valoa voi hyvällä syyllä kutsua "syntymähumanistiksi". Päiväkirjoihin
tallentuneet, lapsen mielessä kehkeytyneet, syvälliset pohdinnat ovat monelle aikuisellekin
tavoittamattomia.


Aleksanteri Ahola-Valon elämään ja ajatuksiin pääset tutustumaan lähemmin seuraavien
lähteiden myötä:
Koulupojan päiväkirja osat 1-3 (Julkaisija Elpo ry)
Aleksanteri Ahola-Valo ja Viisas Rakkaus (Risto Suvanto, Elpo ry)
Ahola-Valon suppea elämänkerta   (Risto Suvanto, Elpo ry)
Tapasin Tolstoin (Saana Saarinen, Finn Lectura)
Kaija Juurikkalan elokuva, Valo.


                                                                                                                Markku Laitinen            


 

Tehdä hyvää ja elää sovinnossa.

"Joka ihminen pitää opettaa elämään terveellistä elämää ja rakastamaan ja auttamaan aina
toinen toistaan. Kouluissa pitäisi opettaa jo lapsena paremmaksi tulemista, että jokainen olisi
säilyvä tervejärkisenä, että ei kukaan tekisi pahaa toiselle ihmiselle. Järjetöntä on kuluttaa
elämänsä aikaa ja terveyttään paheille silloin kun on ihana tehdä hyvää ja elää sovinnossa.
Koulujen tulee olla järkevän kasvatuksen kannalla huolehtimassa koko maailman
onnellisuudesta, että ei yksikään ihminen kärsisi tyhmästä välinpitämättömyydestä lasta kohtaan. Miksi meidän on aloitettava jo kohta vauva-asteesta totuttautumaan tyhmien aikuisten tavoille?
Me haluamme olla raittiita ja koko elämästä, kaikesta toiminnastamme vastuullisia eikä jäädä ikuisesti matkimaan kaikkea sitä mikä tuottaa vain vääryyden tuskaa ja onnettomuutta. Riittää jo
olla sairaana, tyhmänä apinana menneisyyden kahleissa. Me haluamme olla aitoja ihmisiä, eikä
apinoita ihmisen hahmossa. Kysymys on korkean ihmisarvon luomisesta maailmaan. Oppikaa elämään tietoisina korkeista ihmisarvoista."   (Aleksanteri Ahola-Valo, 8-vuotiaana, 21.7.1908) 


Lähteet: Tie arvoelämään, pois virheitten ajasta, Aleksanteri Ahola-Valo kasvattajana, koonnut
Risto Suvanto, Elpo, ry.


"Väitän että Aleksanteri Ahola-Valo on oman aikansa värikkäin suomalainen. Hänen
elämäntarinansa, elämäntyönsä ja ajattelutapansa räjäyttävät tavanomaisuuden rajat." Näin
kuvailee Risto Suvanto Ahola-Valoa.


Tutustuttuani kyseisen henkilön elämänkaareen, ajatuksiin ja saavutuksiin, olen päätynyt
samaan tulokseen, kuin Suvantokin. Palaan myöhemmin tämän aiheen pariin laajemmin.


                                                                                                                              Markku Laitinen


                                                                                                                                                                                                                 

Älä ota lasta syliin.

Lyhyitä lastenhoito-ohjeita äidille vuodelta 1941.
"Älä ota lasta syliin joka kerta, kun hän huutaa, äläkä pidä muutenkaan lasta paljon sylissä! Se
estää ja hidastuttaa lapsen kehitystä."


Perinteinen lastenkasvatus tähtäsi tottelevaisiin, sopeutuvaisiin ja hiljaisiin lapsiin.
"Äiti aina sanoi, että muistakaa olla nöyriä."
(Kirjasta: Jälleenrakentajien lapset, sotien jälkeinen Suomi lapsen silmin, Gaudeamus 2017)


Mitä pitäisi ajatella näistä opeista, jotka herättävät lähinnä kummastusta? Me 50-luvulla
syntyneetkin saimme nauttia tuon kaltaisten oppien hedelmistä.


Eivätkä opit olleet kokonaan kadonneet vielä 60-lukulaistenkaan lapsuudesta. Lapset täytyi
karaista ja valmistaa kovaan elämään.


Sota-aikana selviytyminen vaati tunnekylmyyttä, sitä korostettiin myös lastenkasvatuksessa.
Pelkureita ja "itkupillejä" halveksittiin, työteliäitä ja sankarillisia arvostettiin.


Kaikenlainen "herkkyys" kiellettiin itseltä ja sellaiset "oireet", mitkä viittasivat lasten hellä-
mielisyyteen, "korjattiin piiskamalla."


Tämä kaikki tapahtui "yleisen hyvän" nimissä. Uskomus, että vain kovettamalla itsensä voi
selvitä kaikista elämän kolhuista muuttui "totuudeksi", joka jäi elämään.


Sitä "totuutta" olemme kantaneet aina kolmanteen sukupolveen saakka ja vasta nyt alamme
ymmärtää, ettei meidän tarvitse koko ajan suojautua - pelätä.


Meillä on oikeus tuntea, herkistyä, ilmaista kaikki ne syvälliset kokemukset jotka olemme
torjuneet. Olemme oppineet että lapsi tarvitsee lohdutusta, turvallista syliä ja paljon rakkautta.


Meidän ei tarvitse enää osoittaa, että "pärjäämme vaikka yksin", eikä meidän tarvitse olla
pelottomia sankareita, me saamme olla ihmisiä.


                                                                                                                         Markku Laitinen

Täyteläisen elämän salaisuus.

"Luovuuden inspiraatioelämys on innostus ja luovuuden toteuttamisen elämys on ilon tunne,
joka on paljon syvempi kokemus kuin ilonpito tai huvitukset."  (Tor-Björn Hägglund)


Hägglund sanoittaa tässä meidän kaikkien tunteman kaipuun, jota eivät ilonpito ja huvitukset
riitä tyydyttämään.


Innostua jostain niin, että ei edes ehdi nukkumaan, antautua jonkin pariin niin voimallisesti,
että on tukahtua ilosta.


Sellaisina hetkinä "ihminen on antautunut" elämälle ja kokee olevansa joka solullaan olemassa.
Elämän tarkoitusta ei tarvitse miettiä, se on läsnä olevassa hetkessä.


Hägglund paljastaa meille täyteläisen elämän salaisuuden.

Löydä oma olemuksesi.

"Saattaa olla tärkeämpää olla hereillä kuin menestynyt, tasapainoinen tai terve. Mitä hereillä
oleminen tarkoittaa? Ehkä se tarkoittaa sitä, että elää vilkkaasta mielikuvituksesta, reagoi
vilpittömästi ja rohkeasti tilaisuuteen ja välttää houkutusta noudattaa pelkkää tapaa tai
kollektiivisia arvoja."  (Tuntematon)


Tylsistyminen on sitä ettei, "keksi mitään tekemistä", tai tekee sellaista mitä kaikki muutkin
tekevät. Ajelehtii tapahtumasta toiseen ja jättää tilaisuutensa käyttämättä.


"Hyvä" tylsistyminen on sitä, että sietää "tekemättömyyden hetket" ilman, että neuroottisesti
alkaa häärätä jotain epäoleellista.


Ahdistunut ja tuskainen olo - tylsistyminen tarkoittaa, että jokin osa minua pyrkii saamaan
kuuluville sen, mikä minä oikeasti olen, minua ravistellaan hereille.


Viesti kuuluu: mene sinne mihin sinun kuuluukin mennä. Tee sitä, mitä sinun kuuluu tehdä.
Ole sellainen kuin sinun sisimpäsi sanoo.


Löydä oma olemuksesi ja toimi sen mukaisesti.


                                                                                                                      Markku Laitinen

Ainoa asia, joka olisi ollut tärkeä on Rakkaus.

"Mutta sitten kun olemme yksin ja on yö ja niin pimeää ja hiljaista, ettemme kuule emmekä näe
mitään muuta kuin omat ajatuksemme, jotka lisäävät ja vähentävät elinvuosia, emme muuta
kuin pitkän rivin noita epämiellyttäviä tosiasioita, jotka armottomasti osoittavat, kuinka pitkälle
kellon viisari on edennyt, kun näemme vain tuon mustan seinän hitaan ja keskeytymättömän
lähestymisen, seinän, joka lopulta nielaisee kaiken, mitä minä rakastan, toivon, omistan, haluan
ja tavoittelen - silloin kaikki elämänviisaudet ryömivät piiloon, josta niitä on mahdoton löytää,
ja ahdistus laskeutuu unettoman päälle kuin tukehduttava peitto." (C.G.Jung)


Jungin kuvaus kuolemanpelosta hätkähdyttää. Tahallisen provosoiva kuvaus on tarkoitukseltaan hyväntahtoinen. Pyrkimyksenä on herättää meidät tähän hetkeen.


Ymmärrykseen, että olemme eläneet valheessa, ainoa asia, joka olisi ollut tärkeä on Rakkaus.


                                                                                                         Markku Laitinen

Ihminen tuntee kylläkin olevansa hullu...

"Ihanteena ei ole tulla järjeltään ja mieleltään terveeksi vaan elää luovasti reagoimalla myöntei-
sesti voimakkaisiin mielialoihin, tunteisiin ja kiehtoviin ajatuksiin." (Tuntematon)


Elämän tuntu syntyy siitä, että jokin herättää tarpeeksi voimallisen sisäisen tunteen ja saa koko
olemuksen "kihisemään".


Tuolloin ihminen tuntee kylläkin olevansa "hullu", mutta ei anna sen häiritä, koska elämä kosket-
taa juuri tuossa hetkessä niin vahvasti, ettei muulla ole väliä.


Sielua ravisteleva runous, kirjallisuus, kuvataide ja musiikki on syvien tunnekokemusten aikaansaamaa ja siksi niin koskettavaa.


Heittäytymällä elämän virtaan ihminen voi mennä "rikki", mutta samalla hän tekee suurimmat
löytönsä, hän löytää aidon minänsä, sisäisen elämänsä.


                                                                                                                          Markku Laitinen

Ihmisten moraaliseen kykyyn ei pidä luottaa.

"Me olemme tehneet kaiken mahdollisen ulkoisen maailman hyväksi, kehittäneet tieteen
uskomattoman pitkälle ja tekniikan käsittämättömään täydellisyyteen. Mutta ihmistä, jonka
pitäisi hallita järkevällä tavalla kaikkia näitä ihanuuksia, me olemme pitäneet itsestään
selvänä ottamatta huomioon, että hän ei moraalisesti eikä psykologisesti ole vielä suinkaan
sopeutunut näihin muutoksiin."  (C.G. Jung)


Tämä Jungin esittämä näkökulma on ajankohtainen juuri nyt, kun "kehitys kehittyy" ja olemme
harppaamassa kohti tekoälyn maailmaa.


Sotateknologia on tietenkin jälleen eturivin kulkijana, tekoälyn ensimmäisenä hyödyntäjänä ja
kokeilijana sotateollisuus tulee muuttamaan maailmanjärjestystä.


Meidän tulisi kovaa kyytiä olla laatimassa eettistä säännöstöä sen suhteen miten, missä ja millä tavalla tekoälyä hyödynnetään.


Meidän ihmisten moraaliseen kykyyn ei pidä luottaa, historia kertoo siitä karua kieltään.


                                                                                                                 Markku Laitinen


 

Onko suru aivotoiminnan tulosta, entä rakkaus?

"Vaikka aivotutkimus on hyvää vauhtia selvittämässä aivokeskusten ja aivotoimintojen
arvoitusta, psyykkisten toimintojen mekanismi, ajattelu ja ymmärrys, on kaikkea muuta
kuin selvitetty. Tällä haavaa tiedämme enemmän siitä, mitä emme tiedä, kuin siitä mitä
tiedämme. Mitä paremmin opimme tuntemaan aivojamme, sitä monimutkaisemmilta ne
vaikuttavat."  (Richard David Precht)


Aivot ovat kuin avaruus, aina on edessä uusi yllätys. Maailmankaikkeus ei tunnu olevan
rajallinen, vaan jatkuu loputtomiin. Aivojen arvoituskin voi jäädä ihmiseltä selvittämättä.


Aivotutkimus on kyllä kyennyt pilkkomaan aivot niin, että kyetään sanomaan missä "lohkossa"
kukin toiminto sijaitsee, mutta se ei vastaa siihen "missä sielu sijaitsee".


Onko suru aivotoiminnan tulosta, entä rakkaus, empatiakyky, syntyvätkö syvälliset tunteet
jossain aivojen sopukoissa?


Missä on uskonnon paikka? Miksi liikutun joidenkin tapahtumien äärellä? Onko kuolema
"kirjoitettu aivoihin?"


Aivotutkimus saattelee meidät jännittävien asioiden äärelle, viimeisimpien "löydösten"
joukkoon kuuluu sekin, että aivomme kykenevät "keskustelemaan" tietämättämme
toisten aivojen kanssa. Eli kadulla kulkiessamme aivomme kommunikoivat tuon toisen
kulkijan aivojen kanssa.


Aivotutkimuksessa rationaalisuus ei taidakaan riittää perusteeksi, vaan mukaan on otettava
filosofia, psykologia ja ehkä jopa teologia.


Eläimet eivät juurikaan mietiskele olemassaolonsa tarkoitusta, mutta me ihmiset teemme
niin, onko sekin aivotoimintojemme tulosta?


                                                                                                                  Markku Laitinen

Tyhmää jääräpäisyyttä.

"Hänet on saatava ymmärtämään, että erehdyksen tunnustaminen, jos hän sellaisen huomaa
omissa väitteissään, osoittaa arvostelukykyä ja vilpittömyyttä. Erehdyksensä huomaaminen
ja itsensä oikaiseminen, väärästä kannasta luopuminen keskellä väittelyn kiivautta, ovat
harvinaisia, voimakkaita ja filosofisia ominaisuuksia." (Michel de Montaigne)


Miten paljon tyhmää jääräpäisyyttä, oikeassa olemisen tarvetta ja viisastelua sisältyy omaan
elämänhistoriaan - aivan liikaa.


En tahtoisi takaisin niitä hetkiä, jolloin kiivaasti väitin jonkin asian olevan juuri niin, kuin
olin sen kokenut, havainnut, tai muistanut.


Enkä varsinkaan niitä hetkiä, jolloin itsekin havaitsin olevani hakoteillä, mutta en kyennyt
luopumaan kannastani.


Noiden hetkien jälkeinen häpeän tunne elää minussa ikuisesti.


                                                                                                                   Markku Laitinen